Huckleberry Finnin seikkailut

”Meloin keskelle ajopuita, kävin makuulle kanootin pohjalle ja annoin virran viedä. Lepäilin kaikessa rauhassa ja polttelin piippua katsellen ylös pilvettömälle taivaalle. Taivas näyttää valtavan syvältä, kun makaa selällään kuutamossa ja tuijottaa sitä; en ollut koskaan tajunnutkaan kuinka syvältä se näyttää. Ja miten hyvin ääni kantaakaan veden yli…” (s. 47)

En tiedä, miksi Huckleberry Finnin seikkailuja on alettu pitää nuortenkirjana tai poikakirjana. Tapahtumatasolla se on hirvittävä teos: ennen edellä siteerattua kohtausta Huck on joutunut lavastamaan oman murhansa pelastuakseen väkivaltaisen isänsä kourista. Väkivalta, alkoholismi, uhka ja petos vyöryvät vastaan joka sivulta, patoamattoman virran voimalla.

Joka yrittää löytää teoksesta juonta, ammutaan.

Huckeleberry Finn on eksistentialismin perusteoksia. Kirjassa välähtävät henkilöt ovat yksinäisiä saarekkeita, joita yö ja vesi piirittävät. Kommunikaatioyhteyksiä ei ole, identiteetit huojuvat. Ihmiset nimenomaan välähtävät, kuin kuvajaiset Mississipin pinnassa. Minuus liukenee veteen.

Se, että tekstistä jää päällimmäisenä mieleen ihmeellinen valo, on sitten osoitus kirjallisen ilmaisun hämmästyttävästä voimasta. Yötä, vettä ja valoa – niistä on klassikot tehty.

Huckleberry Finnistä ei ole mukava kirjoittaa. Takaraivossa jyskyttää kirjan aloittava, kuuluisaksi tullut uhkaus: jokainen, joka yrittää löytää teoksesta juonta, ammutaan. Ihan yliopistossa saakka on kuitenkin opetettu, ettei kirjailijasta tarvitse eikä saa välittää – ei edes silloin kun kysymyksessä on Mark Twain (1835–1910). Antaa siis mennä.

Mestariluokassa

Juhani Lindholm on suomentanut maailmankirjallisuuden klassikon, Mark Twainin kuuluisimman teoksen. Kyseessä lienee Huckleberry Finnin kuudes käännöskerta. Edellisen kerran asialla oli Jarkko Laine vuonna 1972. Neljä vuosikymmentä vanhentaa melkein käännöksen kuin käännöksen: uudella versiolla on sekä tilaus että tilaisuus. Rakenteellistakin eroa on. Nyt mukaan on otettu ”tukkilaisjakso” (luvussa 16), alkujaan Huckleberry Finnin yhteyteen tarkoitettu episodi, jonka Twain siirsi teokseensa Mississippi-virralla (suom. Olli Nuorto, alkuteos Life on the Mississippi, 1883).

Nuoren Laineen suomi tunnetusti soi ja ilakoi. Hänen versionsa on itsetietoinen, runoilijan ”meikäläinen tässä vähän suomentaa” -tyylinen ilotulitus. Sen kiistelty ja huvittava ratkaisu oli käyttää etelävaltioiden mustien puheenpartena Turun murretta: ”Kai mar mää sitte ole nähny unta, mut ol se totta viäköö pahuksemoisi uni mitä mää ole ikinä nähny”, sanoo Jim-orja.

Kyseessä lienee Huckleberry Finnin kuudes käännöskerta.

Kielen rekistereiden käyttäjänä Lindholm on maltillisempi. Jälkikirjoituksessa hän tekee (Lainetta mainitsematta) ratkaisuistaan selkoa. Pidän Laineen käännöksestä – ja monelle se saattaa olla ”muistoissa rakas” – mutta kyllä Lindholm tuntuu nyt luettuna sujuvammalta, sisältöön keskittyvämmältä. Sen parissa viihtyy ja siihen luottaa.

Koska kyseessä on maailmaluokan teos ja mestariluokan suomentaja, käännöstäkin lukee kuin piru Raamattua. Pari kohtaa särähtää. Huckin isäukko ei tunnu mieheltä, jonka sanavarastoon sisältyisi käsite ”infernaalinen” (s. 37, alkutekstissä infernal, Laineella ”pirullinen”). Kun hän sanoo, että pänikällisestä viskiä riittää ”kahteen känniin ja yhteen delirium tremensiin” (s. 39), on sivistyssana selvästi kiteytynyt sanonnan osaksi (tosin Laine kääntää senkin ”juoppohulluudeksi”). Linnunpoikaset pyrähtelevät anakronisesti ”metrin pari” (s. 59, alkutekstissä ”a yard or two”, Laineella ”jaardin pari”), siis muutaman kyynärän.

Nauru on mahtava ase

Mississippi, jolla hyväntahtoisilta tädeiltä ja pahantahtoiselta isältä karannut Huck ja orjuudesta karannut Jim harhailevat, on 3750 kilometriä pitkä. Sitä on vaikea käsittää, se on kolme kertaa Reinin pituus. Romaanin maantiede ja ekologia on varmaan tutkittu moneen kertaan; riittää kun totean, että juuri mittasuhteiden valtavuus on sen oleellinen piirre – tilallinen, kerronnallinen ja mentaalinen. Huckleberry Finn on kertomus vieraantumisesta ja tietoisuuden synnystä.

Niinpä romaanin keskushahmo ei olekaan Huck vaan Jim, jonka kuvauksessa Twainin orjuuden ja rotuerottelun vastainen satiiri tiivistyy. Jim on äärimmäisyysihminen: äärimmäisen hyväntahtoinen, herkkäuskoinen – ja taikauskoinen. Hän joutuu äärimmäisen koville.

Teoksessaan Sorron yöstä (Les damnés de la terre, 1961) Frantz Fanon kuvaa, miten pahat henget ja erityisen iljettävät yliluonnolliset olennot: ”… muodostavat alkuasukkaan ympärille estojen ja kieltojen muurin joka on paljon pelottavampi kuin kolonialistinen maailma” (suom. Hilkka Mäki). Fanon kirjoittaa 1900-luvun puolivälin kolonisoidusta Afrikasta, Jim elää 1800-luvun puolivälin Yhdysvaltojen sisäisessä kolonisaatiossa, mutta alistetun psyyken kuvaus on yksi yhteen sama. Jimiä kiusaavat noidat ja pirut ja huonot enteet.

Huckleberry Finn on kertomus vieraantumisesta ja tietoisuuden synnystä.

”Myyttien ja noituuden ilmapiiri pelottaa minua ja toimii siis samoin kuin kiistämätön todellisuus  [- – -] Eikä ongelmana siitä lähtien enää olekaan rautahaarniskaisen kolonialismin sääntöjen noudattaminen, vaan se, että on mietittävä kolme kertaa ennen kuin uskaltaa virtsata, sylkeä tai lähteä yöllä ulos”, kiteyttää Fanon. ”Jim sanoi myös, ettei pidä laskea tavaroita joita aikoo laittaa ruuaksi, koska se tietää huonoa onnea. Samoin jos ravistaa pöytäliinan auringonlaskun jälkeen. Ja jos joku omistaa mehiläispesän ja kuolee, niin mehiläisille pitää kertoa hänen kuolemastaan ennen seuraavaa auringonnousua…”, kertoo Huckleberry Finn. (s. 60).

Mutta lähes vastaava Entfremdung on romaanin muidenkin hahmojen taakkana. Hurskaat tädit tarjoilevat kristinoppia sen pyhäkouluvihkomaisessa muodossa. Romantiikan aatemaailma, joka jo Reinin varrella on kadonnut, elää ja eltaantuu Mississipin rannoilla. Se näyttäytyy Grangerfordin ylhäisöperheen mamsellin tapauksessa kuolemanpalvontana, Tom Sawyerin pään se on sekoittanut kaavoittuneiden seikkailukertomusten muodossa. Muutenkin Mississipillä eletään eräänlaista Vanhan mantereen kertaustyyliä: Huckin reitille sattuvat muun muassa kaupungit Cairo ja St. Petersburg.

Ranskan kieli ja Ranskan kuninkaalliset askarruttavat Huckia ja Jimiä tämän tästä, ja Ranskan kruununperilliseen he törmäävätkin – ainakin melkein.

Tätä kaikkea vasten Twain nauraa päin näköä ja meidän lukijoiden on pakko nauraa hänen kanssaan. Nauru on mahtava ase.

Kanootin pohjalla makoileva Huck toteuttaa ja uusintaa kaislakorissa lipuvan Mooseksen myyttiä, joka romaanin alussa mainitaankin. Kuka hänet kulloinkin löytää, saa pitää, ja sen mukaiseksi muodostuu Huckin maailma, hänen tietoisuutensa ja kohtalonsa. Taivas ei ole korkea. Se on nimenomaan syvä.