Jäät lähtevät

Jäät lähtevät on Finlandia-palkinnon vuonna 1990 saaneen Markku Envallin ensimmäinen romaani. Envallin varhempi tuotanto käsittää kirjallisuudentutkimusta, runoja, aforismeja ja esseitä. Jäät lähtevät on uutta suomalaista romaanityyppiä, jonka kerrontaa kantaa perinteistä ulkoista tarinaa monisyisempi tunneymmärrys ja ajattelu. Sukua Envallin käsittelytavalle on mm. Eeva Kilven Rajattomuuden aika (WSOY 2001) sekä Helena Sinervon juuri Finlandia-palkinnon saanut Runoilijan talossa (Tammi 2004). Tuoreimpana lajin edustajana on Marjo Niemi ja hänen esikoisromaaninsa Juostu maa (Teos 2004). Näissä teoksissa todellista ihmistä etsitään lapsuuden, vanhuuden ja sairauden alueilta. Sinnekö se on joutunut ajan trendejä piiloutumaan?

Jäät lähtevät -romaanin päähenkilölle, kirjastovirasta eläkkeelle jääneelle miehelle, elämän mitta on siinä, mitä elämän lainmukaisuuksia ihminen suostuu katsomaan. Onko kirjan miehellä erilainen suhtautuminen kirjoittamiseen kuin hänen kirjoittamiselle elävällä vaimollaan, josta mies sanoo: ”Jano sammuu hänen oman kaivonsa vedestä” (s. 198)?

Mies ammentaa arjen tunnoista ja ymmärryksestä. Ihmisten ja tapahtumien läpi hän katsoo aikuisen tiedolla ja kokemuksella mutta tunnot herkkinä kuin lapsella.

Kaaoksen maailmassa päähenkilö on järjestänyt elämänsä siten, että siinä tärkeimpiä ovat Stella ja Gaia, vuoden ja kahdeksan ikäiset lapsenlapset. Heistä huolen kantaminen ulottuu uniin asti. Lasten ja kirjoittamisen ohella kirjan kolmas teema on oman vanhenemisen opettelu. Sitä Kirjamies tutkii ”kuin maata johon tietää matkustavansa koskaan sieltä palaamatta” (s. 136).

Ensimmäisellä sivulla istun luontevasti Kirjamiehen viereen aamubussiin. Ollaan matkalla kohti miehen viimeistä työpäivää kirjastolaitoksessa. Yhdessä päivitellään, miten sokeita uusien järjestelmien kehittäjät ovatkaan tekojensa seurauksille. Niin kuin tässäkin: jättää nyt bussi ilman rahastajaa! Eläkepäivien työhön, kirjoittamiseen, hankittu huone on onneksi kävelymatkan päässä. Aamuvarhaisella hän sinne menee ja palaa takaisin vaimon herätessä. Kirjamiehen mielestä kypsän tekstin tekijä tulee työpöytänsä ääreen elämän arjen tuoman uupumuksen läpi, ei sen kiertäneenä (s. 227). Arki auttaa hyväksymään omat ajalliset rajat. Arki tuo elämään levollisuutta. Arki suo avaruutta havainnoille ja päätelmille.

Itsenäisyys, kirjoittaminen ja kritiikki

Oletan, että romaanin Jäät lähtevät tuntee omakseen lukija, jonka maailma rakentuu henkilökohtaisille valinnoille. Noiden valintojen piiri ei yllä EU-kannanottoihin vaan lähipiirin ihmissuhteisiin. Pitäviä perusteluja valinnoille etsiessä sanat ”huono” ja ”hyvä” murentuvat ja saavat uusia merkityksiä. Näin käy myös suhteessa kirjallisuuteen ja kritiikkiin. Kirjamiehen mielestä ”negatiivinen kritiikki erehtyy. Se on käsittänyt väärin tehtävänsä, se on kategoriavirhe” (s. 99). Elämän arvostamisesta nousee tekstin arvostaminen. Teksti on lahja.

Envall saa minut muistamaan, että parhaimmat ajattelijat ovat kirjoittaneet vähän. Jotkut eivät ainoatakaan kirjaa. Olennaista on elää syy- ja seuraussuhteita ymmärtäen, elää hereillä olevan ihmisen elämä.

Nainen, mies ja vanhuus

Näen, että nuoruuden ja hörhöilyn ihailusta ollaan kaunokirjallisuudessamme siirtämässä painopistettä elämän ja ihmisen syvempään ymmärtämiseen. Esiin on jo astunut lapsuuden ja vanhuuden aito tutkiminen. Ranskassa asuva Outi Nyytäjä lupailee eurooppalaista vanhuuskirjaa. Envall kirjoittaa vanhuuden kynnyksellä olevasta miehestä, joka puhuu ihmisen äänellä. Ei niin kuin Antti Tuuri vaan niin kuin Jarl Hellemann kertoessaan Eeva-Liisa Mannerista kirjansa Lukemisen alkeet viimeisessä luvussa (Otava 1996). Ihmisestä huolehtiminen kuuluu Hellemannin äänessä samalla tavalla kuin Envallin Kirjamiehen äänessä. (On hyvä lukea Jarl Hellemannin kirja samaan aikaan kuin Helena Sinervon Finlandia-palkittu Runoilijan talossa, jos haluaa tuota ääntä tutkailla.)

Vanhuus merkitsee uudessa kirjallisuudessa jotain vallan muuta kuin vanhainkodin hassutuksia. ”Eikö ole vertaansa vailla elää vanhaksi ja tarkkailla tätä hullunkuriselta näyttävää maailmaa niin monesta näkökulmasta kuin mahdollista”, sanoo arkkiatri Risto Pelkonen. Vanhuudessa tehdään psyykkistä työtä, johon ei aikaisemmin ole ollut aikaa eikä taitoja. Unet ovat tärkeä osa tuota työtä. Jäät lähtevät teoksen päähenkilö näkee paljon unia. Herättyään hän miettii mm. untaan, jossa jonnekin maailman turuille siitetty oma lapsi ilmestyy yhtäkkiä rauhaisaksi rakennetun parisuhteen keskelle; jos niin tapahtuisi todellisuudessa, miten hän sen kestäisi?

Ainakin oman sisäisen lapsemme joudumme kohtaamaan uudelleen vanhuuden kynnyksellä. Siinä usein ankarassa prosessissa Markku Envallin kirja on hyvä matkakumppani. Se on hyvä myös monella muulla tavalla. Jäät lähtevät romaanin rauhallinen rytmi auttoi minua luopumaan jo liian sähäkäksi käyneestä menosta ja ymmärtämään rauhallisen pohdinnan merkitys kirjoittajalle.

Oman vanhuuden määrittelynsä Envall kirjoittaa romaaninsa loppulauseeksi: ”Puut ja pensaat eivät kuki. Ne muuttuvat kukiksi. Ne keräävät vähenevän valon ja heijastavat sen paljoksi. Ne leimahtavat soihduiksi, roihuavat tuulessa. Putoavat lehdet kieppuvat kuin katoavan kirkkauden viime riekaleet, maahan sammuakseen. Vielä tämä valo ennen pimeää.”