Hyvä yö

Markku Into on kirjoittanut pitkästä aikaa säemuotoisen runokokoelman. Takakansi ilmoittaa Hyvän yön teemoiksi vanhat tutut, rakkauden ja kuoleman, jotka hallitsevatkin kokoelman ilmapiiriä. Teeman käsite tuntuu Innolla kuitenkin useammin estävältä kuin auttavalta. Hänen runoissaan on enemmän kyse kielen ja mielteiden nyt-hetkestä itseisarvona.

Markku Innon edellisestä kirjastojen runoudeksi luokittelemasta teoksesta on kahdeksan vuotta (proosarunokokoelma Mies ja painovoima, 1995), edellisestä säekokoelmasta jo kaksitoista (Elvis eli elämänsä yksin, 1991). Viime ajat hän on ahkeroinut erityisesti beat-runouden kääntäjänä. Kolmessa vuodessa on ilmestynyt kuusi nidettä: Ferlinghettiä, Corsoa, Ginsbergiä, Enzensbergeriä ja Bukowskia. Into on nyt päätynyt myös omine runoineen käännökset julkaisseelle Sammakolle, mikä tiivistääkin hyvin viime vuosikymmenien kuperkeikan runouden ja kustannusbisneksen suhteessa. 70- ja 80-luvuilla Into oli undergroundia, hänen kustantajansa Systeemiä; nyt kustantaja on undergroundia, Into etabloitu ja palkittu runoilija, jonka runoissa u-trumpetti sooloilee enää hetkittäin.

Hyvä yö ottaa mottonsa rakkaudenkaipuun metafyysistäjä Novalikselta. Kokoelman pohjavireenä onkin perinteisen romanttinen haikea tietoisuus hetken, toisen, rakkauden ja elämän katoavuudesta tai tavoittamattomuudesta. Ilmaisu on kuitenkin tässä suhteessa hienovaraista ja kurinalaista, usein vain viitteellistä ja humorististakin. Heti ensimmäisen runon voi nähdä vaikkapa konkretisoivan Novaliksen kuuluisan ”kaipuun sinisen kukan”: ”pakarasi / romanttinen mustelma / kaipaa / suudelmaa”.

Helpoimmin lähestyttäviä ovat pienet, kauniitkin, rakkausrunot, joista ”Veri” edustaa kokoelman tyypillisiä tyylipiirteitä: ”aamuyöstä tulen uneesi / koen suuttomat suudelmasi / näen punaiset poskesi rintasi /surevatko rusakot syksyisin? / sinä olet / hyvä yö /sanasi soivat kaukaa lähelle”. Minäkeskeisyys, lyhyet säkeet, ajoittain nuorta Saarikoskea muistuttavat kysymyslauseet, hienovarainen äänteillä leikittely, joka välillä äityy anagrammimaiseksi nonsenseksi: ”suloisa / soliseva /sylisi // suhina / keinu / rytmi // sytytetty / imetty /sula”.

Näin selkeät ja koherentit runot ovat kuitenkin vähemmistönä, eikä edellä uumoiltua periromanttista pohjavirtaa enempää ole kokoelman temaattisista ulottuvuuksista helposti puserrettavissa. ”Vanha aihe”, siteeratakseni yhden runon nimeä. Lisäksi useimmat runot irrottautuvat avoimista teemoista ja kuvien hierarkkisista ja loogisista sidoksista tai jättävät ne toivottoman arvailun varaan. Välillä ilmaisun kriteerinä tuntuu olevan vain se, että se ns. saundaa hyvältä. Into maalailee puhujan omakohtaisia assosiaatioita ja tunnelmien ja havaintojen fragmentteja, joiden välille jää ammottavat aukot: ”kriikunat putoavat päähäni / painostava ilma / kissanhaudalla linnunpojan pää / pellen urani on ohi”. Koherenssia runoihin tuo avoimesti esillä oleva minä, jonka taistelu elossa olemisen tunteen puolesta, katoavan nyt-hetken ikuistaminen kieleksi, tuntuu nousevan tärkeimmäksi runonkirjoittamisen credoksi.

Monet, varsinkin tässä siteerattuja pitemmät runot ajavatkin lukijan helposti ärtyneeseen kommunikoivuuden vaatimukseen. Jos sen onnistuu panemaan syrjään ja keskittymään kieleen, Hyvän yön runojen kanssa voi viihtyäkin. Innon kieli tuntuu alleviivaamattomalta ja vaihtelevalla tavalla rytmikkäältä kaikilla niillä tasoilla, joilla käsitettä ’rytmi’ voi kielen yhteydessä käyttää. Muutenkin kieli tuntuu väljähtyneesti sanottuna tuoreelta. Taika ei ole niinkään ainesten omaperäisyydessä kuin niiden hallinnassa. Into osaa asettaa kuluneetkin ilmaukset kontrapunktisiin yhteyksiin, joissa ne irtautuvat väsyttävästä odotuksenmukaisuudestaan ilman, että tästä proseduurista puolestaan tulee uusi mekaaninen itsetarkoitus. Vaikka Hyvä yö ei olekaan mitään kielirunoutta, kielen rento vapaus tuntuu sen suurimmalta annilta.