Jalusta

Minulla ja Markku Kaskelan runoilla on sama arkimaisema. Tuuli tuo Helsingin Vanhankaupunginlahden tuoksua lenkkipoluille, savinen kulttuurimaisema Vantaanjoen suiston ympäristössä peltoineen, lehmineen ja lintutorneineen. Keväisin ja syksyisin muuton aikaan pellot ja rannat ovat täynnä lintuja, hehkuvia töyhtöhyyppiä ja julmannäköisiä harmaahaikaroita.

Jalusta näyttää ottavan käsittelyynsä ajatuksen runouden monimuotoisuudesta. Se ehdottaa runouden vaihtamista maisemien, kasvien ja ekosysteemien tilalle: ”Lahti. Biosfääri. Elonkehä. Vaihda siihen runous. Runous.” Mitä tuollainen vaihto merkitsisi? Ainakin se toimii kumpaan suuntaan vaan: runouden voi vaihtaa elämään, elämän runouteen.

Kaskela vaihtaa runoudeksi elämää, muistoja ja keskustelunkappaleita, jotka lyyrinen sanankäyttö muovaa keveiksi anekdooteiksi. Ne jäävät ilmaan roikkumaan ja haipumaan tuuleen, putoamatta ja kohoamatta. Loppua kohti kuvallinen rytmiikka sakenee ja säe pitenee:

”Mikä soitti puhelimeen ja minä menin vastaamaan. Tapahtuu yhtäkkiä helvetin

paljon.

Sanon ettet sinä siinä sohvalla istu ja se onkin valokuva. Jolle minä käsken. Jonka

ajan yön selkään. Ei tämmöset vieraat muualla asu.”

Säe hakeutuu pitkin kirjaa asettumaan lopultakin lauseiksi ja lauseiden jonoksi: sanalla sanoen proosaksi. Jalusta laittaa lukemaan henkilöitä, miljöökuvausta, tapahtumia ja motiivien rinnastuksia runoutena, mutta jotenkin olen jatkuvasti tyytymätön siihen juuri runoutena.

Lukiessa ei tule sellaisia pysähtymisiä, joita Jalustan kuvallisuus, ja laajemmin runouden kuvallisuus, kuitenkin vaatii, vaan menen tekstiin kuin lenkkipolkuun, juuri ja täsmälleen Kaskelan kuvaamalla tavalla: ”Harva / naisista katsoo, uskaltaa tai edes viitsii vilkaista, / pikapikaa.” Jalusta on ikään kuin sanasto jossakussa maastossa vastaantulevassa lintubongarissa. Selvää on, että ihmisillä on puheensa ja muistonsa. Lapsuutensa, edesmenneet vanhempansa, avioeronsa.

Loppuun kirjoittautuu jäätikönsulamishätää, pitkin matkaa on urbaania lintukuvastoa. Esimerkiksi runo ”nykypäivän lintulahdista” sisältää ajatuksen lajien elinalueiden muutoksista. Avosettiä ei ole aiemmin tavattu Suomesta, nyt on. Lintu ei kuitenkaan pesi täällä – vielä?

Kaskelan merkinnät ovat päiväkirjamaisia muistoja tällaisista tapauksista, kuvia, joita jalustan varaan pultattu tai siitä vapautettu kamera ottaa. Siinä on Jalustan tekniikka. Kameran tukeminen on välttämätöntä, kun kuvataan nopeasti liikkuvia asioita, kuten lintuja, tai kuten Kaskela kaupunkia tai ihmiselämän kulkua kuvaa. Kun kamera irrotetaan jalustasta, olosuhteet alkavat määritellä: kuvat tärähtelevät, kohteet luisuvat vauhtiviivoiksi ruudulle, epätarkkuusalueet laajenevat, ilmaisu kadottaa fokuksen, osuu vähän viereen. Jalustan ja kameran merkitys voisi myös kirjoittaa suuremman rakenteellisen kehikon kirjaan, mutta sitä ei oikeastaan tunnu tapahtuvan. Kuvallista pintaa on senkin edestä.

Yleisemmällä tasolla runouden vaihtuminen mihin tahansa elolliseen ei kuitenkaan näy poeettisena tekona Jalustan riveillä. Ennemmin asia vain toistuu toistumistaan, eri muodoissa: ”Me elämme näillä rahoilla nyt, mutta millä elämme huomenna? // vastarakennettu asuinalue: ennen tässä oli pelto, nyt siinä on kauppa.” Pihlajamäen, Viikin ja Arabian lähiöt ovat vaihtaneet Vanhankaupunginlahden maiseman toiseksi kuin se on joskus ollut. Kaupan, rahan, maiseman, runouden vaihtoliike määrittelee maailman luonnetta. Viikin Prisma säteilee kiintopisteenä iltahämärissä yli peltojen ja ruovikoiden.

Vaihdetaan. Luonto kulttuuriin, konkreettinen abstraktiin, maailman muodostelema ihmistekoiseen. ”Hyvin vähän oikeutettuja tekoja”, toteaa kirja. Vaihdon ajatus on iso, ja etsin sen jälkiä Jalustasta pitkän aikaa. Metataso on läsnä jo siinä, että Kaskelan esikoiskokoelman nimi on Alusta (1990). Metapoeettisuus tarkentuu nimenomaan omaelämäkerrallisiksi, elämän ja runouden suhdetta kommentoiviksi viitteiksi. Mutta eihän runous ole vaihtunut mihinkään, tässähän tämä kirja on sitä todistamassa.