Suomalainen kauhukirjallisuus kompuroi edelleen äpäränkengissään, mutta käännöskauhun suhteen saatavilla on erittäin vanhoja ja omassa lajissaan hienostuneita vuosikertoja. Siitä kiitos kuuluu yhden miehen missiolle, Markku Sadelehdolle.  Hänen ansiotaan ovat muun muassa H. P. Lovecraftin, kauhun suurmestarin, esittely suomalaiselle yleisölle sekä punakantisina FAN-pokkareina julkaistut kauhuantologiat. Näistä kaksi, Englantilaiset aaveet (1994) ja Amerikkalaiset aaveet (1995), sisältävät yhteensä tuhat sivua kauhunovelleja sellaisilta valtavirtakirjailijoilta kuten Henry James, Jack London ja Herman Melville.

Tänä keväänä seitsemänkymmentä vuotta täyttävä Sadelehto jatkaa edelleen pienten proosaharvinaisuuksien toimittamista suomeksi. Uusin toimitus on nimeltään Wendigo. Siihen Sadelehto on valikoinut yhdeksän kauhunovellia vuosilta 1894–1927. Suomentajana on tieteis- ja kauhukirjallisuuden pitkäaikainen luottokääntäjä, Matti Rosvall.

Sadelehto on kertonut pitävänsä Wendigoa parhaana toimittamistaan kokoelmista.

Wendigo-kokoelman novellit eivät ole juoneltaan tai tyyliltään tai varsinkaan kompositioltaan mitään malliesimerkkejä lyhytproosasta. Novellien keskipituus on 32 sivua, koska tunnelmoiva viipyily on niissä tietynlainen itseisarvo, yhtä lailla kuin hirtehisen nopeat tunnelman muutokset.

Modernin eli 1800-luvulla kukoistukseen nousseen psykologisoivan kauhuproosan edustajina nämä novellit ovat silti parempaa luettavaa kuin tuhannet jäljittelijänsä.  Sadelehto on kertonut haastattelussa (Portti 1/2015) pitävänsä Wendigoa parhaana toimittamistaan kokoelmista.

Tällä kertaa mukana ei ole kuitenkaan samanlaisia klassikoita kuin FAN-sarjassa julkaistut novellit. Wendigon esipuheessa Sadelehto kertoo, että novellit valikoituivat hänen kääntäessään Lovecraftin esseetä yliluonnollisen kauhun kirjoittajista. Kirjan kannessa voisi siis olla ”Lovecraft suosittelee” -tarra. Se olisi somempi ratkaisu kuin nykyinen, muovilelulta näyttävä hirviökansi. Ihan se ei vastaa takkatulitunnelmaisia, vuosisadan kypsyneitä kauhutarinoita.

Suullisen perinteen pelotteet moderneissa tarinoissa

Matti Rosvall on niin kotonaan tällaisen proosan suomentajana, että hän pystyy muotoilemaan jäntevän käännöksen mistä tahansa tunteita ja ajatuksia huokuvasta, goottiselle ilmaisulle ominaisesta pitkänmuikeasta virkkeestä. Kokeneen genreharrastajan eläytyminen hurmahenkisen kokemuksen suomentamiseen voi toki saada kirjoittajat kuulostamaan toisiltaan. Jokainen Wendigo-kokoelman novelleista menisi ainakin minulla täydestä, jos otsikoimattomien tekstien väitettäisiin olevan vaikkapa Clark Ashton Smithin tai Arthur Conan Doylen vähemmän tunnettua tuotantoa.

Alkuperäisen novellin tunnelmalle uskollinen, eläytyvä suomennos voi kuitenkin olla syynä siihen, miksi kauhuproosan käännöksillä riittää ihailijoita. Edellä mainitussa haastattelussa Sadelehto muistuttaa, että Jaana Kapari-Jatan tekemät Poe-käännökset ovat lähempänä alkutekstejä kuin kellään aiemmista suomentajista. Tunteilla maalailevan ja samalla itsetietoisen moderni proosakieli vaatii nykypäivän suomentajalta irtaantumista aiempien kääntäjien liioittelevan vanhahtavasta ilmaisusta.

”Wendigo” on intiaanimytologiasta napattu vampyyrimäinen otus, jota ovat käyttäneet lukuisat kirjailijat.

Sadelehdon suosimat kirjailijat ovat pitkällisen genrekartoituksen tuloksena syntyneitä valintoja. Wendigo-kokoelmankin kirjoittajat ovat suomenkieliselle yleisölle entuudestaan tuntemattomia. Esimerkiksi niminovellin kirjoittajalta, englantilaiselta Algernon Blackwoodilta on ilmestynyt suomeksi ainoastaan novelleja, nekin Sadelehdon aiemmissa toimituksissa.

Novellin ja kirjan nimikehirviö ”wendigo” on puolestaan intiaanimytologiasta napattu vampyyrimäinen otus, jota ovat käyttäneet lukuisat muutkin kirjailijat. Hahmo on edelleen suosittu populaarikulttuurissa, joten kirjan nimeäminen sen perusteella on toimittajalta näppärä idea rakentaa yhteys vanhimman ja moderneimman kauhukulttuurin välille.

Ikärajoitusta tällaiset kauhutarinat eivät tarvitse, niin kilttejä ja kuvaukseltaan viitteellisiä ne ovat. Niminovellissa ryhmä metsästäjiä kuljeksii aikansa Kanadan erämaassa kauhuntunteen ryöpsähdellessä unissa ja aavistuksissa. Näin Blackwood:

”Nyt kun hän oli lähtemässä sukeltamaan vielä syvemmälle yli sen Eurooppaakin laajemman erämaan rajan, jonka neitseelliseen sydämeen he olivat pystyttäneet leirinsä, tilanteen lopullinen todellisuus hyökyi hänen ylitseen ihastuttaen ja mykistäen asiat, joita hänen mielikuvituksensakaan ei täysin kyennyt ottamaan vastaan ja arvostamaan.”

Oudon kohtaamisia imperiumin rajavyöhykkeeltä

Kauhukulttuuri elää yllättävän voimakasta nousukautta paitsi elokuvissa myös kirjallisuuden puolella.  Vuoden sisällä saatiin suomennoksina kolme goottisen kauhuromaanin klassikkoa, Horace Walpolen Otranton linna (1764), Ann Radcliffen Udolpho (1794) ja Matthew Lewisin Munkki (1796). Perinne on nyt hyvin saatavilla ja sovellettavissa – tosin kauhun ainekset ovat tainneet kokea pahemman inflaation kuin klassikkojen arvostus.

Vielä 1800–1900 -lukujen vaihteessa Blackwoodin ja Lovecraftin kaltaiset kirjailijat saattoivat muuttaa rasistiset ennakkoluulonsa kauhukuvauksiksi, ja jopa väittää, että heidän tuntemuksiksi väittämänsä asenteet olivat ihmisluonnolle väistämättömiä. Goottisen perinteen välittämät rasistiset ja seksistiset asenteet ovat säilyneet vuosisadan verran kunnioittavan ironian kohteena, samalla kun Lovecraftin kaltaisia patarasisteja on yritetty selittää joko aikakautensa uhreiksi tai aiheidensa kirjallisiksi etäännyttäjiksi.

Vaikka kokoelmaa mieluusti vertaisi konvehtirasiaan, lienee sen käyttötapa lähempänä irtokarkkien ahmimista.

Wendigo-kokoelmassa kirjoittajat ovat niin ikään imperialistisen maailman viimeisiä edustajia. Oudon elämänmuodon kauhistuttava kohtaaminen palautuu vieraan kulttuurin kohtaamiseen imperiumin rajavyöhykkeellä, olipa kyse Kanadan ”erämaahulluudesta” tai Transvaalin ”pakanamysteeristä”, kuten John Buchanin novellissa ”Vihreä villieläin”.

Vaan onpa mukana myös kartanomaista kauhutunnelmaa, jonka mukavuuskalustoon kuuluvat yhtä olennaisesti ”erinomaiset seurustelijat” ja ”vaatimattomat pikkuateriat” kuin kynttilävalossa kerrotut ällistyttävät anekdootit spirististeistä tai unifantasioista.

Tällaisissa tarinoissa, joiden nimikin herättää kummia väreitä, Rosvallin suomennos pääsee loistamaan. Esimerkki olkoon M. P. Shielin novellista ”Xélucha”:

”Yleisvaikutelma kaikesta oli joka tapauksessa suurenmoisen upea, veti vertoja assurialaiselle: norsunluisessa divaanissa pöydän yhdellä laidalla oli kalsedoniin meistetty päätykuvio, joka muodosti meren smaragdinvihreille iktyosauruksille kisailtavaksi, kuparinvärisiä ripustuksia peilein paneloituina sopusoinnussa kuparisen kupolin kanssa, joskin viimeksi mainittu, nyt muistan, jätti sitä katsahdettuani mielikuvan aidosta likaisuudesta.”

Vaikka Wendigon kaltaista kokoelmaa mieluusti vertaisi konvehtirasiaan, lienee sen käyttötapa lähempänä irtokarkkien ahmimista.

Pussin pohjalla piilee kahdeksan englantilaisen herkkupalan jälkeen kova saksalainen novelli, Hanns Heinz Ewersin ”Hämähäkki”. Siinä lääketieteen opiskelija testaa luonnettaan kirotussa hotellihuoneessa, jonka asukkaat väistämättä hirttävät itsensä. Se on yksityiskohtiaan myöten yllätyksetön tarina, mutta pakottaa kyllä ylös nojatuolin mukavuudesta. Mikäs sen parempi tapa lopettaa hirtehinen kokoelma.

Jaa artikkeli: