Ihmeitä

Pirkkalaiskirjailija, runoilija Markku Toivonen on viettänyt pitkiä aikoja Ranskassa. Toivosen
satiiriset kertomukset/novellit tuovat aidon gallialaisen tuulahduksen oman navan tuijottamiseen keskittyneeseen kirjallisuuteemme.

Runoilijan tausta on Toivosen hulvattomalle mutta hallitulle kertomatekniikalle eduksi. Ani harvoin lukija saa käsiinsä näin viimeisteltyä ja hiottua tekstiä. Lukunautinnosta puhutaan usein, kliseisesti ja huolimattomasti. Ihmeitä on kokoelma, jonka kerronnan imu on vastustamaton. Teksti elää ja vetää. On peräti outoa, että Toivosen kokoelmaa ei ole pahemmin painotettu valtalehdistössä. Ovatko ammattilukijat sokeita?

Toivosen kertomuksissa tapahtuu ihmeitä, miraakkeleita. Toden ja epätoden raja on häilyvä: tarinat kiepahtavat yllättäen nurinniskoin. Erityisen mieltynyt Toivonen on keskiaikaan. Etäännyttäminen tuo kerrontaan absurdia syvyyttä. Toivonen jatkaa suurten tarinoiden kertomisen perinnettä. Hän on kuninkaan hovinarri, joka uhraa arvokkuutensa lukijalle. Maailma on suuri sirkus täynnä ihmeitä. Tiivis kertomus-/novellimuoto iskee tehokkaasti lukijan tajuntaan. Toivosen kertomukset ovat aikamatkoja. Lukijakin haluaa mukaan.

Toivonen on myös mystikko. Kertomuksissa vilahtaa esiin keskiaikainen usko ja katolisuus. Lukija tulee monia kertomuksia lukiessaan miettineeksi, elämmekö uutta keskiaikaa, onko ajantajumme sittenkin sykkivän syklinen.

Toivosen kertomukset pohjautuvat syvään perinteeseen ja tarkkaan tutkimukseen: kerronnan ote on lähes esseistinen, pikkupiirtoja myöten tarkka kuin Brueghelin tai Boschin maalaukset. Ihmisille, joutavanpäiväisille arkipäivän sankareille tai yksinkertaisille maalaistytöille, tapahtuu uskomattomia asioita. Toivosen tarinoita voisi nimittää myös nurinkäännetyiksi bardien lauluksi. Kosketuspinta ajallisesta etäisyydestä huolimatta säilyy. Lopulta lukija on keskellä suuren sirkuksen areenaa, elämäksi nimettyä mysteeriä. Toivonen on kertojana velho tai uskollinen puurtaja munkinkammiossa.

Kokoelma koostuu neljästä osastosta, kahdeksastatoista kertomuksesta. Toivonen osaa pantagruelmaisesti säikyttää lukijan pahan kerran. Kertoja on myös armoton humoristi, jolla on veitikka silmäkulmassa.

Välillä rivien välistä häivähtää kuin surumielinen luuttumusiikki kaiken katoavaisuudelle. Ihmeitä tapahtuu, olemmeko niille sokeita? Pyhimyslegendoja Toivosen kertomukset eivät ole, päinvastoin. Toivonen on mestari tuomaan esiin ihmisen raadollisuuden mutta myös haurauden.

Ihmeiden ihmeet jätän lukijan nautittaviksi. Uskokoon ken uskoo: maailma on täynnä flagellanttien tuskaa ja ikuista etsimistä, taistelua hyvän ja pahan välillä.

Tietokoneeni viruksentorjuntaohjelma ilmoittaa, että maailmalla riehuu uusi virus – Romeo ja
Julia… Juuri kun sain luettua Ihmeiden viimeisen rivin, jossa Albert-parka kuolee Zoén lämpimään syliin.

Syksyn paras novellikokoelma. Lukijat herätkää!