Kuka yössä herää

Tamperelaisen kirjailijan ja sanataideopettajan Markku Toivosen neljäs runokokoelma Kuka yössä herää käsittelee lyriikan perimmäisiä aiheita, motiiveja ja muotoja haikealla tavalla. Yön unohduksesta herätellään vanhoja nimiä, kuten Sokratesta, Jeanne D’Arcia, samoin elegiaa, balladia ja surumarssia. Kokoelma vaikuttaa vanhanaikaiselta, taitavan ja oivaltavan käsityöläisen sorvaamalta.

Toivosen lyriikka on rehevää ja hallittua, ei kuivakkaan älyllistä, se kaihtaa proosallisuutta muttei myöskään taivu helskyttelyyn. Se on sujuvaa, helppoakin muttei lukijaa aliarvioivaa. Toivosen käsityöläisyys ei ole teknisellä osaamisella briljeerausta vaan taitoa antaa runon puhua ja hengittää.

Toivosen lyriikka on niin sanottua mieterunoutta. Se lähestyy kuvakielessään ja kaiutteluissaan vanhan kotimaisen lyriikan traditioita, joskus viitteellisesti, toisinaan selvemmin. Ehkä Toivosen hyttynen runossa “Hyttysen elegia” koskettelee samoja säveliä kuin Larin-Kyöstin “Itkevän huilun” hyrisevä “hyttynen, hämärän renki”, tai runo “Pojat” hakee yhtymäkohtaa “Porilaisten marssiin” tai “Sillanpään marssilauluun”. Kuka yössä herää ei sävähdä näitä haamuja vaan pikemminkin rakentaa niiden avulla omaa kudostaan, josta havaitsee muuntuneen aineksen, etäisesti tutun.

Minusta meihin

Kuka yössä herää toteuttaa traditionaalisia runomuotoja modernistiseen tapaan vapaalla mitalla tai ainoastaan rytmisten kaikujen ja fragmenttien avulla. Kokoelmassa vaihtelee vahva minäpuhuja toisenlaisten ratkaisujen kanssa: on kertova runo, on monikon ensimmäisen persoonan puhetta ja on vielä rooliruno, jonka puhuja on vankilatuomiotaan istuva murhaaja.

“Arktinen tarina. Murhamiehen monologi” valottaa ylipäätään Toivosen kokoelman suhdetta vaihtuviin puhujapositioihin: “Minä ratkaisin teodikean ongelmaa / sellissä n:o 34 kun katselin / tihkusateessa ympyrää käveleviä miehiä / Jumala on hyvä ja kaikkivaltias / mutta ihmistä hän kohtelee lajina / ei yksilöinä kuten me toivoisimme / me jotka olemme ikävöivää tomua”. Runon esittämät yksilöllisyyden ja kollektiivisuuden ongelmat ovat näkyvillä useissa Toivosen runoissa. Individualismi on näennäistä, koska se joka tapauksessa hakee yleistettävyyttä ja näyttäytyy pikemminkin välineenä kuin itsetarkoituksellisena persoonallisen tunteen tai ajatuksen ilmaisuna.

Myös kokoelman kolmannen osan sotarunoissa näkökulma siirtyy subjektiivisesta kollektiiviseen. “Pojat” kuolevat yhdessä ja vetoavat lukijakuntaan “Muistakaa meitä: me puolustimme hiekkaa”. Hiekka ja tomu manaavat esille katoavaisuuden. Ihminen on kuolevainen, “me […] olemme ikävöivää tomua”; mutta myös ihmisten rakennelmat, valtiomahdit, ovat vain hiekkaa, jota sotilaat kuitenkin puolustavat hengellään.

Katoavaisuuden tuntu on Toivosen kokoelmassa läpitunkeva ja kipeä, ja se edustaakin kokoelman arkaaisimpia kerrostumia. Jeanne D’Arcista kertovassa runossa “Neitsyt vuonna yksi” kuolema ja maineen katoavaisuus asettuvat suorastaan ironiseen valoon: “Kuoleman hedelmällisyys! / Näin neitsyet synnyttävät / Näin marttyyreista / sikiää uusia marttyyreita // Loputtomiin / pyhien kuvat tihkuvat visvaa // Sankareiden tarinat lahoavat”. Maineikkaasta henkilöstä jää jäljelle tarina, jonka aika lahottaa. Kuka yössä herää tarttuu myös kuolemaan häpeämättömän perinteisellä tavalla.

Ajanotossa

Kuka yössä herää lähestyy aikaa useista eri näkökulmista, tähtien, vuodenaikojen ja sukupolvien aikana, konkreettisena suureena ja koettuna etäisyytenä kahden ihmisen välillä. Toivonen liikuttaa aikaa kohti tilaa ja visuaalisia ulottuvuuksia. “Neitsyt vuonna yksi” tekee ilmeisen viitteen kuvataiteeseen, pyhien lahoaviin kuviin.

Rinnastukset saavat myös erilliset aikajanat kohtaamaan ja kaartumaan taas eri suuntiin, kuten runossa “Puetut”, jossa puhujan vastasyntynyt tytär ja muutamia vuosia sitten kuollut isä rinnastuvat: “Juuri tullut, äsken lähtenyt – / yhtä muodikkaat / vaatteet he saivat / runsauden maailmassa. // Enkä minä peiliä / tohtinut näyttää / heistä kumpaisellekaan.” Maailman runsaus ja muodin oikku tuntuvat räikeältä syntymää ja kuolemaa vasten. Vanhan vanitas-aiheen ristivalo pyyhkäisee runon loppua: peili heijastaa katoavaisuutta ja etenkin nykyajan turhamaisuutta, joka verhoaa syntymää ja kuolemaa. Ehkä nykyajalla ei ole parempiakaan tervetuliaisia ja jäähyväisiä tarjota.

Runon ydin

Mikä meidän näkökulmastamme saattaakaan runoudessa olla ikuista, se on mukana Toivosen kokoelmassa. Toivosen runoudessa kaikuu vanhempi runous Eino Leinosta P. Mustapäähän ja ulkomaalaisista runoilijoista Dylan Thomasiin, jonka “Fern Hilliä” Toivosen “Minä ja Tarzan” muistuttaa. Kuoleman ja ajan pohdinnat ovat taidokkaita, ehkä liiankin – ne osoittavat ainakin harjaantuneisuutta ja ammattimaisuutta runouden kuningasteemojen parissa.

Taitava ja hillitty käsityö saattaa muodostua myös ongelmaksi nykylukijalle, joka odottaa jotain uutta, kuplivaa ja iskevää. Tämäntyyppiseen odotukseen Toivosen kokoelma ei vastaa. Kuka yössä herää on lämmin ja hiljainen kokoelma, joka vaikuttaa olevan kaukana postmoderneista hupsutuksista ja pyrkivän toteuttamaan sitä, mikä on lyyristä. Lyyrisyys määrittyy nimenomaan perinteisyytenä ja taitona keskustella kypsällä äänellä kotimaisen lyriikan jatkumossa.

Toivosen kokoelman kanteen valittu belgialaisen symbolistimaalari Fernand Khnopffin maalaus ”Nukkuva Medusa” (1896) kuvaa tavallaan koko teoksen luonnetta. Maalauksen haukkanainen katsoo taaksepäin, nukkuu. Toivosen runo “Kiusauksia” luonnehtii eräitä kirjoja seuraavasti: “Luultavimmin on kirjoja, / joiden traaginen sisältö paljastuu / vasta sitten kun ne / muutaman vuoden talvehdittuaan / putoavat hyllystä päähäsi.”

Toivosen kokoelma on toivottavasti juuri tätä sorttia, kuin nukkuva meduusa, jonka kasvot eivät ole vielä kääntyneet kohtaamaan tätä hetkeä. Antaa siis ajan kulua.