Itsevalaisevat

Marko Hautalan (s. 1973) esikoisromaani Kirottu maa (2002) oli kauhufantasialla höystetty dekkari, joka ilmestyi pienen Porvoon Julmapainon kustantamana. Toinen romaani Itsevalaisevat jatkaa kauhun parissa, mutta kustantamo on vaihtunut Tammeen.

Romaanin ytimessä on kadonnut lapsi. Elias Rosvik on keski-ikäinen, kova bisnesmies, jonka 15-vuotias tytär Iiris katoaa eräänä päivänä. Päivä on sama, jolloin Elias jättää viidennen rakastajattarensa Maarian. Ajaessaan kotiin rakastajattaren luota Elias kuvittelee näkevänsä tyttärensä oudon epämuodostuneen miehen seurassa. Elias saa tyttäreltään enää vain lyhyen puhelinviestin, jossa tämä kertoo, ettei häntä nähdä enää koskaan. Sitten tytöstä ei kuulu mitään.

Kirjailija käy läpi läheisen katoamisen lohduttomat seuraukset. Elias vaipuu epätoivoon ja nousee taas käsittämättömään vakaumukseen ja tarmoon – hän haluaa löytää tyttärensä. Samalla entisen rakastajattaren, psykologina työskentelevän Maarian, luona alkaa käydä outo, aggressiivinen ja sulkeutunut Maunu, joka on Iiriksen ikätoveri. Käy ilmi, että nuoret myös tunsivat toisensa. Maunu inhoaa aikuisia, ”jotka ovat täynnä paskaa”. Maunu väittää, että hänen sisässään on kala, toisin kuin muilla.

Maunun näkökulmasta kerrotaan, kuinka hän ja Iiris tutustuvat toisiinsa rippikoululeirillä. Yöllä he hiipivät salaa meren rantaan, missä Iiris paljastaa Maunulle hohtavien kalojen salaisuuden. Hiljalleen Hautala nostaa esiin mystisen kalan kultin, johon lapset ovat liittyneet. Ryhmää johtaa salaperäinen Opetuslapsi. Kerronta kulkee myös Iiriksen kömpelöinä päiväkirjamerkintöinä ja rippikoulun epävakaan vetäjän, pappi Viljamin, näkökulmasta.

Kauhu toimii parhaiten, kun se iskee lukijan herkille alueille. Lapsen menettäminen on jokaisen vanhemman hirveimpiä pelon aiheita. Hautala osuu maaliinsa hyvin. Romaanissa kyse ei kuitenkaan ole lapsen menettämisestä kuoleman kautta vaan lapsen kadottamisesta, mikä voi tapahtua, vaikka lapsi on edelleen olemassa.

Elias on vieraantunut tyttärestään: tämän liittyminen outoon kulttiin tapahtuu vanhempien silmien alla, vanhempien, jotka ovat paljon kiinnostuneempia omista projekteistaan tai elämänsä kurjuudesta kuin lapsestaan. Iiriksestä tulee outo olio, joka ei enää elä samassa maailmassa kuin aikuiset. Hän liukuu vanhempiensa ulottumattomiin. Tämän kaltainen lasten ja nuorten menettäminen ja heidän ajautumisensa raa’an väkivallan poluille on harvinaisen ajankohtainen teema Jokelan ja Kauhajoen Suomessa.

Hautala kuvaa myös kulttien voimaa. Uskonnolliseen kulttiin liittyvät menettävät hiljalleen otteensa muiden jakamasta todellisuudesta. Jopa heidän kielensä muuttuu sellaiseksi, että kulttiin kuulumattomien on vaikea sitä ymmärtää. Maunun puheet sisässään olevasta kalasta ovat hyvä esimerkki.

Kala on oivallinen symboli nuorten pahoinvoinnin kultille. Syvällä asuva, kylmä olio on kuin alitajuinen pahan olon möykky sisuksissa. Toisaalta hohtavat kalat, joita lapset nielevät, nostavat heidät paskan täyttämien aikuisten yläpuolelle. Vain näissä nuorissa on valo.

Romaanin aikuiset ovatkin aika surkeita tapauksia. He yrittävät pelastaa Iiriksen ja Maunun, mutta pyrkimykseen sekoittuvat omat itsekkäät motiivit. Maaria on ylpeä poikkeuksellisista psykologin metodeistaan ja haluaa myös tehdä vaikutuksen hänet jättäneeseen Eliakseen palauttamalla tämän tyttären. Eliaksen ristiretki Iiriksen löytämiseksi muistuttaa ryntäystä kohti varmaa kuolemaa. Rakkaus ja viha sekoittuvat hänen halussaan löytää kadonnut tytär. ”Jos hän löytäisi Iiriksen nyt, hän löisi tätä kaikin voimin”, Elias tajuaa viime hetkillään. Hautala osuu vanhempien huonoon omatuntoon: rakas lapsi on aina myös taakka vanhemmilleen.

Itsevalaisevien kauhussa on yliluonnollinen vivahde, mutta sen todellisuuden aste jää jossain määrin lukijan päätettäväksi. Syvyyksissä uinuva kala ja kultti, jossa siihen samastutaan, tuovat kauhugenreä tunteville mieleen amerikkalaisen H. P. Lovercraftin syväläiset. Romaanissa ei kuitenkaan ole suoria viittauksia, jotka liittäisivät sen Lovecraftin luomaan mythokseen.

Ainakaan minulle Itsevalaisevien kaikki juonenkäänteet eivät auenneet ensimmäisellä lukukerralla. Lukukokemus oli tästä huolimatta intensiivinen. Henkilöt, erityisesti vaivihkaa päähenkilöksi hivuttautuva Maaria, ovat uskottavia ja elävän tuntuisia. Itsevalaisevat sopii vähän liiankin hyvin luettavaksi tänä synkkien tragedioiden syksynä.