Kottarainen

Marko Kitin esikoisella olisi voinut olla huono ennuste: Kottarainenilmestyi kuin huomaamatta ihan loppuvuodesta aiemmin lähinnä tietopuolista julkaisseelta Arator-kustantamolta. Kirjan sisällölliset ennusteet ovat kuitenkin niin hyvät, että tekijästä taatusti vielä kuullaan. Kitillä on lupaavan lavea työkalupakki proosaan. Hän lähtee lakaisemaan rohkeasti matalalta, oikeastaan proosassamme hyvin harvinaisista aiheista ja näkökulmista: arjesta, työstä, lähiöelämästä. Kitin novelleissa helähtää ihan oikeasti se paljon puhuttu kentän ääni.

Kolmikymppisellä, turkulaisella Marko Kitillä on takanaan kirjava työura siivouksesta nettialan graafiseen suunnitteluun. Erityisesti siivoustyöt ovat jättäneet hyvällä tavalla jälkensä. Kottaraisen novelleissa siivoojat korjailevat hirvenroiskeita pendolinosta, puunaavat yöllä marketin lattioita ja huilaavat katselemalla pornoa nettifirman pääjohtajan koneella.

Taitavasti ja osoittelematta Kitti luo puhuvia vertauskuvia ajasta ja sen nokkimisjärjestyksistä, elämästä joka on, vaikkakin lakaistuna näkyviltä. Sama kuvio toistuu Kitin kuvauksissa lähiölapsuudesta. Aivan perustasolle, matalalle viedyistä näkökulmista näkee paljon ja kauas, kauniisti ja kipeästi.

Parhaimmillaan Kitin novellit tuovat mieleen Hannu Raittilan, myös mieskuvissaan. Satiirinen asetelma on jo työelämän kuvauksissa: siivoojina ovat nuoret miehet, pomoina ja laadunvalvojina naiset. Miehinen luuserius, avuttomuus ajassa, värittää myös lähiöiden elämän.

Kahdentoista novellin kokoelma kertoo Kitin osaamisrekisterin laajuudesta. Novellissa ’Jummala’ hän yhdistää hersyvästi arkea ja fantasiaa: konttoristi Kallio ja hänen rakastajansa talonmies Reinikainen ovat saaneet armon päästä mukaan koulun opettajien kevätbailuihin. Puusta laskeutuu Jummala, joka näyttäytyy konttoristille ja lähtee hänen mukaansa hirtehisiin pirskeisiin.

’Keltainen pipo’ on carvermainen ketjutarina, eri henkilöiden kautta kasvava traaginen silmänräpäys. Siitäkin välittyy Kitin lupaava taju merkitseville hetkille, kyky kehittää niitä lyhyessä proosassa. Lähes poikkeuksetta Kitti onnistuu rakentamaan novelliensa loppuun nousun, yllättävän kilahduksen, hätkähdyksen, matonvetäisyn.

Kahdentoista novellin joukkoon mahtuu toki muutama ohuempikin, ikään kuin rakennustyön jälkinä. Niissä Kitti hakee hiukan pakinanomaisemmin ja tykötekevämmin komiikkaa, jota hän kuitenkin toisaalla osoittaa jo hallitsevansa hyvinkin syvästi ja viiltävästi. Epäilemättä kuitenkin satiiri on yksi alue, josta Kitistä näiden merkkien perusteella jatkossa kuullaan.

Minun suosikkini Kottaraisen novelleista on koskettava lapsuuskuvaus ’Poikamukula ja enkelityttö’. Se on tarina sisaruksista, jotka yrittävät selviytyä kodissa, josta isä on lähtenyt, äiti rellestää ja purkaa pettymystään lapsiinsa. Kotona lapset vapisevat huoneessaan ja kuuntelevat meteliä seinän takaa. Isän lähtemisen jälkeen he käyvät yhdessä upottamassa pojan rakkaita pikkuautoja mutaojaan, yhden kerrallaan, viimein kaikki.

Liikuttava ja satuttava lapsuuskuvaus täydentyy lohdullisemmalla, teoksen päättävällä lyhyellä tarinalla ’Kerrostalo’. Siinä kaksi metrinmittaista ystävystä karkaa maailmalle, tai ainakin tien toiselle puolen, kaatopaikalle ja siitä vielä edemmäs katsomaan läheltä korkeaa ihmettä, kerrostaloa.

Päätösnovellissa tiivistyy se, mitä Marko Kitti jo osaa ja mitä on ilmiselvästi ottamassa haltuun. Näkymä on lupaavan valoisa.