MotMot. Elävien Runoilijoiden Klubin vuosikirja 2002

Elävien Runoilijoiden Klubin vuosikirja, tuttavallisesti MotMot, on kokenut jo yhdeksännen päivityksensä. Kansiltaan puhtaan valkea, 162-sivuinen nide esittelee suomalaisen runouden vuosikertaa 2002 ja kartoittaa lyriikkamme nykytilaa. Korkealentoisten julistusten aika on ohi, toistaiseksi. Nyt “runo on tätä päivää!?“, kuten MotMotin teema huutaa ja kysyy. Tarkoitus on karistaa lyriikan etäisyyden ja vaikeuden myyttiä. Runoilijat liikkuvat luontevasti sosiaalisissa verkoissaan, ja runoon voi törmätä arkisissa ympyröissä. “Mää ole heijä oma nii monel taval“, asian kiteyttää omaan tyyliinsä Heli Laaksonen.

MotMot 2002:n ovat toimittaneet turkulaiset Markus Jääskeläinen ja Seppo Lahtinen. He ovat saaneet oivan foorumin tuoda esiin aiemmin yksioikoisesti turkulaiseksi runoliikkeeksi niputettuja lounaiskolkkamme kirjoittajia. Aineksia lyyriseen maakuntakamppailuun asiassa ei kuitenkaan ole. Toimittajat ovat enemmänkin huolissaan runoja ja runosta kirjoittavien keskittymisestä Helsinki-Tampere-Turku-kolmion kärkiin. Onko rasalainen luontolyriikkamme uhanalainen laji?

Uudet runot

MotMot 2002 esittelee viisi debytanttia. Minua puhutteli eniten Pirkko Leporanta-Morleyn sukupolvia yhdistävä etninen näkökulma:

Poikani, jolla on englantilainen passi
istuu viereeni olohuoneen sohvalle
Ruotsin kodissamme, kertoo minulle:
“Äiti kyllä minäkin olen karjalainen.“

Leporanta-Morleyn runosarjassa persoonaton monikulttuurisuus särkyy lämpimän inhimillisiksi kohtaamisiksi. Arkipäivän tunteettomuus ja kylmyys on vain harha. Jokainen kantaa mukanaan pilkahdusta jostain menetetystä – ihmisestä, ajasta tai paikasta.

Antti Ritvasen runoissa on raikas tuulahdus 60-lukulaisen rakkauslyriikan henkeä ja tuoretta metaforiikkaa (“Minä puhalsin sinua jo ulos – -“, “Helsinki sukii hitaasti hiuksiaan – -“). Mikko Myllylahti aloittaa Elegia-runonsa tutuin kaiuin menneisyydestä: “minä rakastan tätä nuorta vuotta kuin pistoolin laukausta – -“. Sitaattitekniikka on taitavaa ja tietoista modernismin klassikoiden kierrätystä. Nuoren miehen urbaanissa maisemassa ei ole mitään uutta, mutta kaikki on uudesti nähtyä.

Tero Ipatin tyyli on niukkaa ja yllätyksellistä. Muutaman sanan virke vie ajatusta yhteen suuntaan, ja jatko kääntyy joksikin aivan muuksi. Proosarunoon vivahtavaa tyyliä viljelee Janne Nummela, jonka sarja tarkastelee maailmaa väsynein silmin:

Maailmankuva, siitä on tullut avara,
vierekkäisiä miltei toisensa kohtaavia palasia.
Aktiivisen elämän vuodet, niin ne vain jotenkin lurahtavat.
Enää ei etsitä totuutta liian suurta. Tässä ei kirjoiteta
tässä ei puhuta tässä ei kukaan tiedä mitä tässä yleensä tapahtuu.

Runoilijat runosta

Vuosikirjan esseeosastossa puheenvuoron ovat saaneet suomalaisen runon vanhat tekijät Claes Andersson, Markku Into ja Jarkko Laine. Andersson esittää pieniä, teräviä pohdintojaan lyriikasta. Runo ja runoilija voivat teeskennellä erakoitumista, esittää yhteiskunnallisen protestin. Puhtaan “poliittiset“ runot eivät ole taiteellisesti onnistuneita. Anderssonin mielestä parhaat “poliittiset“ runot ovatkin ylistyslauluja elämälle. Andersson perää runoon eettisiä ja moraalisia ulottuvuuksia.

Markku Into puhuu vapauden puolesta. “Runousoppia ei tarvita. – – Runo löydetään. Kaikki on runoutta, jos niin haluat.“ Jarkko Laineen mukaan “hyvä runo on aina tätä hetkeä“. Silti hyvän runon – kuten hyvän runoilijankin – löytäminen on vaikeaa. Runoilijan pitää uskaltaa olla oma itsensä. Arka ei saa hyviä runoja “muuten kuin ostamalla jonkun toisen kirjoittaman kirjan“, Laine väittää.

Suomen nykylyriikan kentän kartoitusta MotMot 2002 tarjoaa runsaasti. Monin tavoin antoisa on Mika Terhon essee “Alkoholismi suomalaisessa runoudessa“. Timo Hännikäinen ja Esa Mäkinen kirjoittavat asiallisesti ja jokseenkin tyhjentävästi helsinkiläisestä runoudesta vuonna 2002. Tyylejä, ryhmittymiä ja taustoja valotetaan ulkopuolistakin kiinnostavasti. Näkökulmat yleisötilaisuuksiin, kirjallisuuslehtiin ja kirjoittajakoulutukseen ovat tärkeitä – ja harvoin näin kiihkottomasti esiintuotuja.

Heli Laaksonen käsittelee murre-esseessään napakasti runoilijan “tähteyden“ varjopuolia. Aina on mukava kohdata yleisönsä, mutta onko yleisön käytettävissä oltava aina ja kaikkialla? Sosiaalisuus – kohtaaminen puolin ja toisin – lisää ymmärrystä.

Joni Pyysalo korostaa kirjoituksessaan tärkeää seikkaa: “hymistelevän konsensuksen“ vaarallisuutta. Runon, kuten kirjallisuuden yleensäkin, “on ymmärrettävä tarvittaessa purra myös ruokkijansa kättä“. Mediamaailman viihteellistyminen häivyttää helposti tämän näkökulman, jonka ymmärtäminen vaatii Pyysalon mukaan “humanismia, älymystöläisyyttä, sivistyneisyyttä, viisautta, suvaitsevuutta, inhimillisyyttä ja myötäelämistä“.

Arvostelijat runokirjoista

MotMot 2002:n arvosteluosio noudattaa aiempien vuosien linjoja. Esiteltävänä on kolmisenkymmentä runokirjaa. Vain muutama on nippuarvosteluja. Niissäkin niputtamiseen on looginen peruste. Arvosteluissa asiallinen arkityyli on vallitseva.

Eräät runoilijat, kuten Kari Aartoma ja Seppo Lahtinen, uskaltautuvat arvostelijoinakin lennokkaaseen tai pakinoivaan tyyliin. Vanhakantaisesta akateemisuudesta arvosteluissa ei juuri näy merkkejä, ellei sellaisena pidä Markus Jääskeläisen halua kirjoittaa laajemmin Paul Verlainen elämästä kuin Einari Aaltosen Saturnisia runoja -suomennosvalikoimasta.

Vuosikirjan lopussa ovat listat 2002 ilmestyneistä runokirjoista. Se on hyvää palvelua.