Valmis

Markus Jääskeläisen viidennessä runokokoelmassa asiat tapahtuvat toisin: aurinko putoaa taivaalle, mikään ei ole enää niin kuin ennen. Runot kuvaavat muutokselle altista maailmaa. Lopputulos on hauska, yllättävä ja koskettava ajankuvaus. Kokoelma jatkaa Jääskeläisen tuotannon teemoja mutta tuo myös uutta. Aikuisesta tulee avuton, niin kuin lapsi on luonnostaan avuton, ja aikuisen on jäätävä seuraamaan lähiympäristön tapahtumia. Kokoelma Valmis on varmaa tekstiä, uusiutunutta ja kiehtovaa luettavaa.

Jääskeläisen edellisistä kokoelmista ovat tulleet tutuiksi runokuvat, joissa kerrataan muistoja. Nytkin ihminen ja hänen aikakautensa elävät päättymisen tunnelmissa, mutta tummien tunnelmien rinnalle nousevat läheisyys, yksityinen, uusi sukupolvi, elämän polttava syke, siemen. Teemana on lähes harras sopeutuminen universumin välimatkoihin. Avaruudelliset välimatkat muuttuvat, sillä runojen ihminen on niin yhtä kaikkeuden kanssa.

Sopeutumisen pyrkimystä on myös kahden ihmisen suhteessa. Runot arjesta ovat harvinaisen lämpimiä; niistä syntyy kodin yksityinen maailma, kahden ihmisen yhteinen uni. Sisäkkäiset maailmat ja runojen kieli tuovat mieleen Matti Paavilaisen lyriikan, mutta siinä, missä Paavilaisen hahmotus lähti liikkeelle minästä, jatkoi maahan ja siitä koko maailmaan, Jääskeläisen runoissa on kyseessä hahmottuminen maailmasta kohti maata, kaupunkia ja minää.

Elämä on levotonta. kovina aikoina tuhlataan viinaa murheeseen. Runokieli välttää kuluneisiin kuviin tai asetelmiin kompastumisen. Synkkyys muuttuu sanoilla leikittelyn tai näkökulman vaihdoksen kautta toisenlaiseksi todellisuudeksi. Sammakko sirkuttaa koivun latvasta, ja linnut loikkaavat kiven taa. Onni on matalaa silloin, kun ihminen ei osaa kuvitella pilviä kauemmas. Hienovarainen ja runoissa matalaksi onneksi nimetty tosi ja täysi elämä on täynnä ääniä, tuoksuja ja häviämätöntä voimaa. Jos isät käyvätkin kaljuiksi, lapsille kasvavat viljavat hiukset.

Viisarit eivät sido aikaa

Aikakin on tila ja tapahtuma. Viisareiden ja vuorokaudenaikojen lisäksi tulevat vuodenaikojen, liikkeen ja tapahtumisen ajat. Erilaiset aikakäsitykset asettuvat sisäkkäin. Kaikki aika keskittyy juuri läsnä olevaan nyt-hetkeen, jossa ovat niin menneisyys kuin tulevaisuuskin. Aika on jatkumo, jossa muistot nousevat koko ajan läsnä oleviksi. Tulevaisuutta symboloiva lapsikin on juuri tässä hetkessä, joten mennyt ja tuleva ovat hetkessä kuin avaruuden taipuneella akselilla.

Monessa runossa pohditaan suhdetta kieleen ja maailmaan. Aikuinen on joko jo unohtanut puhumisen tai puhuu varomattomasti. Sanalla on voimaa, ja sylki tuo suuhun sattumanvaraisten sanojen sijasta aina jotakin konkreettista. Se voi olla pisara, joka tuo kokonaisen meren maun. Kristilliset viitteet pisaroineen, lintuineen, Sakkeuksineen ja evankeliumeineen ovat runsaita. Viitteet toimivat myös arkkikuvina. Sanoista tulee mahtavan voimakkaita, ja ihmisestä sanojen pieni käyttäjä, yhtä pieni kuin Sakkeus.

Runojen maisemassa kaupunki ja luonto eivät ole vastakkain, Jääskeläinen ei kuvaa kaupunkia luonnosta erilliseksi alueeksi. Yhtenä osoituksena tästä voi pitää lintumotiivien runsautta: petolinnut haistavat ihmisen unen, nurmikolla on räkättirastaiden universumi, keskellä kaupunkia kuulunut tuntemattoman linnun huuto on levoton, särkynyt ja täynnä elämää. Linnut tuovat luonnon ajan yhdeksi osaksi nyt-hetkeä. Hetkittäin linnut viittaavat lähes shamanistisiin kuvastoihin. Harakalla on valkoinen vatsa, korpin vatsa on täynnä tähtiä – päivän ja yön vertauskuvat.

Pienten maailmankaikkeuksien löytämistä

Kokoelma jatkaa Jääskeläisen aiemman tuotannon teemoja mutta tuo myös uutta. Painavissa mieterunoissa on eleettömyyttä, joka nostaa kokoelmasta esiin kissamaista kurillisuutta. Kokoelmasta jää useiden lukukertojenkin jälkeen hyväntuulinen ja raikas ilmapiiri. Runojen kautta olen jälleen saanut näkevät silmät huomaamaan kissojen kyvyn hiipiä, korvat kuulla onnellisen ihmisen röyhtäisy.

Vahvimmillaan ja koskettavimmillaan kokoelma Valmis on tallettaessaan lyhyitä, elämää täynnä olevia hetkiä. Runokuvissa on kiteytynyt sekä nopeasti kiitävä hetki että sen sisältämä muuttumaton olemus.

Kokoelma etsii vastausta kysymykseen, mitä hyvä ja tosi elämä voisi olla. Se vastaa elämänmakuisilla runoilla. Kaiken tapahtumisen ja keskeneräisyyden keskellä voi lumien sulaessa nurmikolla nähdä vilaukselta räkättirastaiden maailmankaikkeuden, ja se on valmis. Tähän pienten maailmankaikkeuksien oivaltamiseen perustuu kokoelman nautittavuus. Melankolisista sävyistä huolimatta kokoelma nousee hyvässä mielessä rasamaisen lopputulokseen: lapsen silmistä näkee, että aikaa on.