Naamakirja

Naamakirja vie lukijan Facebookiin painetussa muodossa. Teos kokoaa yksiin kansiin erilaisia ihmisiä, joita yhdistää sama maailma, lohko internetistä. Naamakirjan sivuilla rakentuu kuva facebookista, josta voi löytää myös itsensä – tai kaverinsa.

”Täällä facebookissa / täällä minä nyt olen / facebookissa / miljoonien joukossa / kuin sillit suolassa / sinappisilli on minun lajini”

Markus Leikolan kolmas runokokoelma Naamakirja vie lukijan maailmaan, joka on monelle tuttu. Leikola on aikaisemmin julkaissut tietokirjoja ja runokokoelmat Nokkasiili (Ntamo 2010, yhdessä Saara Soisalon kanssa) ja Juoksen kierrän saaren (Ntamo 2011).

Facebookilla on maailmanlaajuisesti yli 800 miljoonaa käyttäjää. Ainakin joka kolmas suomalainen on Facebookissa. Runokokoelmat sukeltavat harvemmin bittimaailmaan, mutta Facebookista on tullut niin vahvasti oma todellisuutensa, että se voi toimia runojen maailmana. Facebook on samaa aikaa todellinen ja keinotekoinen. Tähän ristiriitaan Leikolan kokoelma pureutuu.

Naamakirjan sivuilla on monenlaisia ihmisiä. Yksinäinen työssäkäyvä, joka raportoi päivistään Facebook-kavereilleen, kunnes eräänä päivänä saa potkut ja hermoromahduksen. Lääkekoukussa oleva apteekkari. Huijari, joka käyttää valeidentiteettiä facebookissa. Jahkailija, joka on kiinnostunut muista, muttei tiedä mitä päivittäisi omaan profiiliinsa. Kuollut Kalevi. Koulukiusattu, joka hautoo kostoa Facebookissa. Anonyymi, joka ei mene Facebookiin.

Jotkin tarinat naurattavat, jotkin kauhistuttavat.

Jotkin kokoelman runot tuntuvat ylimääräisiltä ja irrallisilta, niitä olisi voinut karsia. Näin Naamakirjan henkilöistä olisi piirtynyt selkeämpi kuva. Mutta sivuille mahtuu monia oivaltavia runoja, jotka kommentoivat ironisella otteella Facebookin maailmaa. Jotkin tarinat naurattavat, jotkin kauhistuttavat.

Olet sitä mitä kirjoitat statuspäivitykseesi

Naamakirjan hahmot kertovat itsestään ja elämästään Facebookissa, joskus ehkä liikaakin. Työpaikkahaastattelua jännittävä Jaana kysyy kavereiltaan, mitä hänen kannattaisi pukea haastatteluun. Kyselyn lomassa hän tulee paljastaneeksi, miksi entinen työntekijä oli jättänyt työpaikan. ”Paska liksa, paska pomo, paskat työkaverit”. Lopuksi hän kysyy ”ja mistä tää säädetään kelle mitäkin näkyy?”

Tosimaailmassa ei aina muisteta, että kuiskauksena tarkoitetut kommentit näkyvät monelle Facebookissa, ellei niitä muista kirjoittaa yksityisesti. Yksi runojen henkilö kyllästyy ja kytkee koneensa pois netistä. ”Ette tule näkemään tätä päivitystä / pidän tietoni niin visusti itselläni / että siihen ei kykene edes Jumala”.

Runot kommentoivat ihmisten uteliaisuutta ja tarvetta kertoa itsestään kavereille, joita ei välttämättä edes tapaa internetin ulkopuolella. Facebook on kurkistusikkuna toisten elämään. Kuka on naimisissa kenen kanssa, kenellä on eniten tykkäyksiä, missä kukakin liikkuu ja mitä tekee, juuri nyt. Uteliaan on helppo päästä mukaan.

Facebookiin voi rekisteröityä minimaalisilla tiedoilla, myös väärällä nimellä, ja etsiä muiden tietoja. Mutta yleensä kaverina näkee enemmän. ”Haluan nähdä kasvosi joka päivä uudestaan // kolmesataa kuvaa sinusta / hyväksy tämä pyyntö / ja pääsen näkemään ne kaikki”.

Facebook, ystävistä huolimatta, voi olla yksinäisen maailma. Toisaalta, missä muualla pystyy päivittämään omia tekemisiään ja ajatuksiaan samalla tavoin kuin Facebookissa? Kynnys puhua toiselle on hyvin pieni. Sanoisiko suomalainen ratikassa toiselle: ”nyt ei tule mieleen / muuta kuin / pakastemansikat / kuten aina kun / sisältä on kylmä ja ulkoa kuuma”?

Mihin naamakirja päättyy? Mitä tapahtuu, kun ihmiset kirjautuvat ulos ja sammuttavat koneen? Nähdään kavereita, käydään ulkona, mennään töihin. Entä ne, jotka ovat Facebookin tietojen mukaan parisuhteessa?

”Minä kommentoin sinua / sinä kommentoit minua / kaikki näkevät kuinka / onnellisia me olemme / kunnes laitamme kiinni / minä laitan läppärin kiinni / sinä suljet kännykkäsi / ja olemme aivan hiljaa / ilman ensimmäistäkään sanottavaa sanaa”.