Paavali, Augustinus, Pierre Abélard, Rousseau, Dostojevskin kellarimies, Nabokovin Humbert Humbert. Kunnioitettava kokoelma kuuluisia tunnustajia, joita Martti Anhavan esseekokoelma Totta puhuen nimensä mukaisesti käsittelee. Kokoelmansa loppua kohden Anhava siirtyy muihin aiheisiin; näistä esseistä osa on aikaisemmin ilmestyneitä. Anhava kirjoittaa mm. Kiven veljeksien, Janssonin hemulien ja Tšehoville tyypillisten hahmojen luonteista ja olemuksista viihdyttävästi, mutta alkupuolen esseiden rinnalla nämä tuntuvat irrallisilta. Parhaimmillaan Anhava on salapoliisina, joka paljastaa sen, mitä tunnustaja ei kerro.

Ensimmäisessä kirjoituksessaan Anhava määrittelee oman käsityksensä tunnustuskirjallisuudesta. Anhavan mukaan mikä tahansa itsetutkiskelu ei ole tunnustamista. Tunnustamiseen tarvitaan puhdistautumiseen liittyvä kokemus, jonka saamiseksi on ylitettävä henkinen este, esimerkiksi häpeä. Lisäksi julkiseksi tunnustajaksi ryhtyvälle tärkeää on yleisö, koska tunnustaja olettaa hänen tunnustuksillaan olevan merkitystä vieraillekin ihmisille. Yleisön merkityksen takia kirjoittaja alkaa myös käyttää erilaisia taivuttelukeinoja: hän alkaa muokata tekstistään mukaansatempaavaa. Tässä kohdin totuudelliseksikin tarkoitettu tunnustus saa helposti fiktiivisiä piirteitä.

Kaiken tunnustamisen jonkinasteisella fiktiivisyydellä Anhava perustelee sen, että hän käsittelee rinnan sekä tosiksi kirjoitettuja että fiktiivisiä tunnustuksia. Nabokov, Dostojevksi ja Camus eivät ainakaan avoimesti tunnusta omia syntejään, mutta silti heidän teoksiaan voi tarkastella tunnustuslajia vasten. Usein tunnustuskirjallisuutta tutkivaa kiinnostaakin enemmän tunnustuksen retoriikka ja lukemisen strategiat kuin tekstin totuusarvo. Kuten Anhava tuo esseissään ilmi, eettiset ongelmat ovat kuitenkin erilaiset todeksi kirjoitetussa ja fiktiivisessä tunnustuksessa. Tästä havainnosta on kiusaus edetä tuomariksi, kuten Anhavalle käy mm. Christer Kihlmanista kirjoittaessaan.

Kihlmanin tunnustuskirja Ihminen joka järkkyi jakautuu kolmeen osaan: alkoholismin, homoseksuaalisuuden ja avioelämän ristiriitojen tunnustamiseen. Anhava on tyytyväinen kahteen ensimmäiseen osaan. Hän ei edes naputa Kihlmanille defensseistä, kun alkoholisti ongelmansa kuvaamisen ohessa puolustelee alkoholinkäyttöä mm. oivana lääkkeenä masennukseen. Sen sijaan avioelämän kuvauksen Anhava näkee kostoksi, kun vaimosta sanotaan asioita, joista voisi julkisuudessa vaietakin. Anhavan kritiikki on sinänsä aiheellinen, mutta jälkikäteisenä kustannustoimittajana toimimisen sijasta hän olisi voinut analysoida, miten viimeisen osan ongelmat liittyvät aikaisempien osien puolustusstrategioihin. Nyt koko esseen kärjeksi nostetaan neuvot, miten Kihlmanin kirja olisi saatu paremmaksi. Tällainen arvostelu on auttamattomasti myöhässä. Vielä myöhemmässä on Seitsemän veljeksen erään yksityiskohdan tuomitseminen kömmähdykseksi.

Tunnustuksen taakse

Ylipäänsä Anhavaa kiinnostaa sen paljastaminen, mitä on tunnustajan tavoitteleman ihannekuvan takana. Silloin kun Anhava malttaa pysyä poissa tuomarin roolista ja vain lukea uteliaana tunnustusten rivien välejä, tulos miellyttää. Esimerkiksi Rousseaun tunnustusta Anhava lukee strategiana peittää ristiriidat tunnustajan ylevien julkilausumien ja hänen raadollisten toimiensa välillä.

Pierre Abélardin tunnustustekstiä Historia calamitatum suarum eli hänen onnettomuuksiensa tarina Anhava tarkastelee Abélardin ja nunnaksi vihityn Heloisen myyttiseksi muuttunutta rakkaustarinaa vasten. Rakkaustarinalla on todellinen perustansa kirjeenvaihdossa, jota Abélard ja Heloise kävivät, mutta mielikuvituksensa siivin myöhemmät kirjailijat ovat muokanneet tarinan huomattavasti alkuperäistä romanttisemmaksi. Anhava ottaa tehtäväkseen romuttaa romantiikan. Abélardin tunnustusteoksen perusteella rakkaustarina onkin vain yksi häntä kohdanneista koettelemuksista, kun taas Heloiselle rakkaus Abélardiin oli elämää liikuttava voima. Näin ainakin Anhava tulkitsee.

Nabokovin Lolitaa analysoidessaan Anhava toistaa tuttua lukutapaa, jossa ymmärretään Humbertin kertomuksen epäluotettavuus. Lukija näkee Humbertin tekojen pahuuden, vaikka Humbert itse ei sitä tunnusta. Lukijaa kuitenkin taivutellaan Humbertin puolelle mm. sillä, että tämä esitetään itseironisena ja tavallaan sympaattisena henkilönä. Tästä Anhava menee vielä pidemmälle: Pitäisi uskaltautua todella kuvittelemaan, miten rikollinenkin on sisimmässään inhimillinen. Tähän hän ottaa tuekseen Jouko Turkan romanin Häpeä; se vie lukijan mukaan Jammu Siltavuoren ajatuksiin ennen tämän kammottavia tekoja.

Samaan tyyliin Merete Mazzarella pohtii teoksessaan Silloin en koskaan ole yksin pahuuden kuvaamisen tärkeyttä Brett Easton Ellisin Psykon tuella. Älykkäät kirjoittajat asettavat lukijansa tilanteeseen, jossa nämä joutuvat itse henkilökohtaisesti pohtimaan pahuuden nautintoa ja näin ymmärtämään sitä entistä syvemmin. Tarvitsevatko lukijat, jotka itse eivät ole väkivaltaisia, tällaista sokkihoitoa? He ehkä turtuvat hieman väkivaltaan kammottavia kuvauksia lukissaan, kun taas ne, jotka oivallusta väkivallan ongelmallisuudesta todella tarvitsisivat, lukevat tällaiset kirjat hauskana viihteenä.

Kokoelman lopussa tunnustuksellisuus on unohtua. Monenlaisten aiheiden joukossa on myös kaksi esseetä Maila Pylkkösen runoudesta. Siinä Anhavalla olisi ollut mahdollisuus päästä jälleen kiinni tunnustuksellisuuteen, liikkuvathan Pylkkösen runot hyvin lähellä kirjailijan elämää. Tähän suuntaan esseissä ei lähdetä. Sen sijaan Anhava ihastelee Pylkkösen runoja esittelevään tyyliin. Sinänsä tämä on hyvää mainosta omaperäiselle mutta unohdetulle runoilijalle, jonka kootut runot sai viime syksyllä Otavan alennusmyynnistä hävettävän halvalla, kahdella eurolla. Vielä enemmän olisin kuitenkin ilahtunut syvällisemmästä Pylkkösen runouden analyysistä.

Lukemaan innoittava on myös essee Muumi-kirjojen hemuleista. Vaikka kovin syvälle ei tässäkään tähdätä, en voi olla ihastelematta esseen sivutuotteena näyttäytyvää Janssonin luovuutta. Esseen suloisuutta lisää ajatus siitä, miten vanheneva miesesseistimme on kirjoituskoneensa ääressä luokitellut hemuleiden suvun erilaisia jäseniä.

Pohtiessani sitä, miten Anhava tuo itseään teksteihinsä, joudun käyttämään mielikuvitustani. Kun tunnustamisperinteessä kirjoittajan tai kertojan läsnäolo tekstissä on välttämätöntä, Anhava itse pysyy tekstistään poissa. Vaikka moni esseistä miellytti näinkin, kaipasin vahvempaa subjektiivista otetta. Silloin esseisiin olisi voinut tulla sellaista uutta näkökulmaa, joka ainakin osasta kirjoituksia puuttui.

Jaa artikkeli:

 

Lisätietoa muualla verkossa

Suomalaisia tunnustuksia: