Tuhat aamua. Runoja.

Mary Oliverin ensimmäinen runokokoelma julkaistiin vuonna 1963, kaikkiaan hän on julkaissut yli kolmekymmentä teosta. Oliver on saanut kotimaassaan Yhdysvalloissa Pulitzerin palkinnon kokoelmastaan American Primitive (1983) ja National Book Award -palkinnon kokoelmasta New and Selected Poems (1992). Suomessa hän on kuitenkin varsin tuntematon. Muutamia Oliverin runoja julkaistiin edesmenneen runouslehti Taiten sivuilla Risto Rätyn suomentamina, ja Basam Books julkaisi vuonna 2013 Oliverin kokoelman Joutsen (alkuteos Swan, 2009). Tuhat aamua (A Thousand Mornings, 2012) onkin vasta toinen Oliverilta suomennettu kokoelma.

Luonto ja ihminen

Monet, ehkä useimmat Oliverin runoista liittyvät jollakin lailla luontoon. Joskus luonto antaa ihmiselle iloa ja nautintoa, mahdollisuuden kuunnella peukaloisen laulua ja verrata sitä rukoukseen. Useammin kuitenkin luonto vain on, se on läsnä ja arvokas omana itsenään tarvitsematta ihmisen ihailua tai arvostusta. Aina luonto ei ole henkeäsalpaavan kaunis eikä tarjoa apua ihmisen ahdinkoon. Kun runoilija kulkee aaltoilevan meren rantaan huoaten olevansa lohduton ja pyytäen neuvoa, meri ei tarjoa helpotusta, vaan sanoo ”suloisella äänellään: / Anteeksi nyt, minulla on töitä.” Maailma ei pysähdy, vaikka yksi ihminen on onneton.

80-vuotiaalle runoilijalle jo elämänkokemuksen määrä sallii kohtuullisen määrän opettavaisuutta.

Joissakin runoissa on surua luonnon tuhoutumisesta. Runossa ”Lentokentän kiitoradan pidentäminen” runoilija katselee ”erämaan tyhjää etäisyyttä”, jossa oleva määrittelemätön tulee häviämään valtuuskunnan äänestyspäätöksen toteutuessa. Hän huokaa: ”jotakin siellä on, silloin kun siellä ei ole mitään paitsi se itse, / joka ei ole siellä, silloin kuin jotain muuta on.”

Paikoin runoissa on hiukan opettavaistakin sävyä. Pohtiessaan luonnon kysymyksiä runoilija toteaa: ”esitän ne myös teille, jotta henkenne kasvaisi yhä uteliaammaksi, jotta elämänne olisi rikkaampaa kuin se nyt on ja jotta kumartaisitte maata tuntiessanne, millainen se todellisuudessa on”. Toki täytyy myöntää, että 80-vuotiaalle runoilijalle jo elämänkokemuksen määrä sallii kohtuullisen määrän opettavaisuutta.

Villiä riemua ja hiljaista nautintoa

Ilo elämästä, rakkaudesta ja rakastetuksi tulemisesta voi saada ihmisen tanssimaan ja pyörimään. Runossa ”Jos olisin” Oliver kirjoittaa: ”Jos olisin sufi varmasti olisin pyörähtelevää tyyppiä.” Luonnon pysyvyydessäkin voi olla halu liikkeeseen: ”Kuka osaa arvata kiven kärsimättömyyden, kun se toivoo murskautuvansa, tulevansa jälleen osaksi jotakin kiihkeämpää?”

Tuhannen aamun runot ovat vahvasti nykyisyydessä, jossa runoilijalla on erityinen yhteys luontoon. Runosarja ”Sur rur” viittaa kuitenkin lapsuuden kokemuksiin. Kun vanhemmat syyllistävät ja rajoittavat, luonto tarjoaa iloa ja vapautusta. Luonto on opettanut runoilijalle kärsivällisyyttä laskea yksittäisen puun lehtiä tai syventyä merenrannan jokapäiväisten yksityiskohtien tarkasteluun. Oman elämän kysymysten pohdinnassakin loppujen lopuksi palataan luontoon, missä kaikki tulee osaksi kaikkea.

Oliverin runot sisältävät arkisilta ja yksinkertaisilta tuntuvia mietteitä tavallisesta maailmasta.

Runossa ”Vihreän vihreä on sisareni talo” runoilija tuntee yhteyttä puun kanssa, se on hänelle sisar, joka iloisena käsiään taputtaen toivottaisi hänet tervetulleeksi. Muut ihmiset eivät tätä sukulaisuutta oikein ymmärrä: ”Uskallapas kiivetä tuohon puuhun / tai edes yritäkään, ihmiset sanovat, niin sinut / lähetetään pähkähullujen / sairaalaan, ellei siihen toiseen./ Ja myönnettäköön, että ikäni huomioon ottaen / se oli oikein hyvä neuvo.”  Silti runoilija haaveilee ja muistelee sitä villiä ja eläväistä, joka hän on joskus ollut. Ja hän päätyy kertomaan läheisilleen: ”ellet jonakin päivänä löydä minua, niin / vilkaisepa tuohon puuhun tai – onhan / toki mahdollista – sen juurelle.”

Vanha nainen nukkuu huonosti, valvoo, heräilee. Mutta runoissaan Oliver voi nousta yöllä nauttimaan kevään ensituoksuista, hyväilemään yössä avoimia valkoisia kukkia, tai jäädä vuoteeseen odottamaan aamun ensimmäistä punarinnan laulua.

Eläminen voittaa ajattelun

Oliverin runot sisältävät arkisilta ja yksinkertaisilta tuntuvia mietteitä tavallisesta maailmasta. Lukijan on helppo samastua runoilijan ajatuksiin ja tunnetiloihin. Vaikka ajatteleminen on tärkeää, eläminen on vielä tärkeämpää, kuten runossa ”Hyvästi, kettu”: ”Sinä hössötät elämästä nokkelilla sanoillasi. Mietit ja haudot sen merkitystä, kun taas me vain elämme sitä.”

Teoksen ovat suomentaneet Pertti Nieminen (1929−2015) ja Tuulia Toivanen, jotka suomensivat myös Oliverin kokoelman Joutsen. Suomennos noudattelee kauniisti runojen yksinkertaista ja maanläheistä tyyliä ilman keinotekoista korkealentoisuutta.  Kirjan loppuun suomentajat ovat lisänneet lukijan iloksi muutaman selityksen.