Yhdeksästoista jäsen: Ruotsin Akatemian romahdus

Syksyllä 2017 Dagens Nyheterin nuori toimittaja Matilda Gustavsson julkaisi artikkelin, jonka seurauksena Ruotsin Akatemia syöksyi historiansa pahimpaan kriisiin. Kaksi vuotta myöhemmin Gustavssonilta ilmestyi kirja Yhdeksästoista jäsen (Klubben, 2019), joka taustoittaa tarkasti noita dramaattisia tapahtumia, ja nyt kirjasta on tekeillä elokuvakin. En tiedä, voiko skandaalin onnistuneesti kääntää fiktion kielelle, mutta tietokirjaversio tapahtumista on perusteltu. Yhdeksästoista jäsen on tarkka analyysi sukupuolittuneesta vallasta ja seksuaalirikosten uhrien vaientamisen mekanismeista.

Yksi Gustavssonin kirjan kiehtovista piirteistä on se, miten siinä paljastuu Arnault’n itsestään luoma fiktio. Ranskalainen sähkömies muutti Ruotsiin 1960-luvun lopulla, uskotteli olevansa vuoden 1968 Pariisin vallankumouksen veteraani ja kotimaassaan tunnustettu taiteilija ja intellektuelli. Tarina meni täydestä kuin väärä raha.

Pommi-isku vallan saleihin

Kun Gustavssonin laaja artikkeli julkaistiin marraskuussa 2017, tuntui kuin pommi olisi räjähtänyt juhlasalissa – kultakoristeet ropisivat seiniltä ja teräviä kristallinsirpaleita sinkoili eri suuntiin. Rivien välistä oli nopeasti luettavissa, että artikkelissa ”kulttuuriprofiiliksi” kutsuttu raiskauksiin, ahdisteluihin ja uhkailuihin syyllistynyt mies oli Jean-Claude Arnault, tunnetun kulttuuriklubi Forumin isäntä ja Ruotsin Akatemian jäsenen, runoilija Katarina Frostensonin aviopuoliso.

Forumin ja Ruotsin Akatemian kautta Arnault vaikutti kulttuurieliitin ytimessä. Hänellä oli valta määrätä, kuka pääsee julkisuuden valokeilaan, kuka saa tukea ja rahoitusta. Hänen vaikutusvaltansa ulottui jopa päätöksiin Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajasta.

Tai niin Arnault ainakin uskotteli. Yksi Gustavssonin kirjan kiehtovista piirteistä on se, miten siinä paljastuu Arnault’n itsestään luoma fiktio. Ranskalainen sähkömies muutti Ruotsiin 1960-luvun lopulla, uskotteli olevansa vuoden 1968 Pariisin vallankumouksen veteraani ja kotimaassaan tunnustettu taiteilija ja intellektuelli. Tarina meni täydestä kuin väärä raha.

Ranskalainen charmi puri teini-ikäiseen Katarina Frostensoniin ja pariskunta hitsautui yhteen. Arnault’n omat taiteelliset yritelmät jäivät vaatimattomiksi, mutta Frostensonista sukeutui miehensä tuella nopeasti yksi Ruotsin arvostetuimmista runoilijoista, joka aseman Parnassolla Ruotsin Akatemian jäsenyys sinetöi. Arnault puolestaan palkittiin ansioistaan ruotsalaisen kulttuurin hyväksi kuninkaallisen Pohjantähti-ritarikunnan jäsenyydellä vuonna 2015.

Tulevaisuuden todistajat

Gustavssonin tutkimusmatka Arnault’n menneisyyteen ja juuriin sodanjälkeisen Marseillen työläiskortteleissa on kuitenkin vain sivujuonne. Toisin kuin suomennoksen nimi Yhdeksästoista jäsen antaa ymmärtää, pääosassa ei ole Arnault vaan hänen uhreikseen joutuneet naiset.

Kun Gustavsson sai #metoo-kampanjan velloessa vihiä Arnault’n väärinkäytöksistä, ongelmana oli riittävän laajan todistajakaartin kokoaminen. Luottamuksen rakentaminen haastateltaviin vei aikaa. Monien vaiheiden jälkeen kasassa oli kahdeksantoista todistusta – sattumalta saman verran kuin Ruotsin Akatemiassa on jäseniä.

Yksittäistapausten kautta hahmottui toistuva toimintamalli. Arnault’lla oli pistämätön kyky poimia uhreikseen hauraita nuoria naisia, joissa yhdistyi taiteellinen kunnianhimo ja epävarmuus, jopa itsetuhoinen halu kokeilla rajojaan. Heidät hän alisti valtaansa uhkaillen tai palkinnoilla houkutellen.

Gustavssonin haastattelemat naiset olivat vuosikausien ajan kantaneet mielissään yksityiskohtaisia muistoja väkivallanteoista ja alentamisesta. Osa oli yrittänyt puhua poliisille tai muille viranomaisille, mutta heidät oli vaiennettu. ”Ajattelin itseäni hiljaisena todistajana”, kertoo yksi Gustavssonin haastattelema nainen.

Tekojen julkistaminen, siitä seurannut Arnault’n maanpako ja lopulta vankeustuomio oli uhreille raskas prosessi, joka palautti muistiin kapseloidut kauheudet tuoreina mieleen. Osa alkuperäiseen paljastusartikkeliin haastatelluista ei enää jaksanut olla mukana Gustavssonin kirjaprojektissa.

Vakuuttavasta näytöstä ja oikeuden tuomiosta huolimatta naisten kertomuksia on epäilty katkeraksi panetteluksi tai salaliitoksi Arnault’a ja Ruotsin Akatemiaa vastaan. Kiivaimmin Arnault’a ovat puolustaneet tämän ystävä, Ruotsin Akatemian jäsen Horace Engdahl sekä Frostenson, joka on järkähtämättä seissyt puolisonsa rinnalla.

Onko Frostenson Arnault’n rikostoveri, kärsiikö hän Tukholma-syndroomasta vai elääkö hän syvän itsepetoksen vallassa? Siihen ei Yhdeksästoista jäsen eikä Frostensonin oma selonteko tapahtumista, esseeteos K – berättelsen (2019), anna vastauksia.

Toisin kuin suomennoksen nimi Yhdeksästoista jäsen antaa ymmärtää, pääosassa ei ole Arnault vaan hänen uhreikseen joutuneet naiset.

Tutkivan journalistin tunteet

Gustavssonin artikkeli Dagens Nyheterissä laukaisi räjähdepanoksen, mutta kaksi vuotta myöhemmin ilmestynyt Yhdeksästoista jäsen ei enää ole paljastuskirja. Skandaalin käänteitä on ruodittu antaumuksella mediassa, ja aiheesta on ehditty julkaista jo ainakin neljä muuta kirjaa ennen Gustavssonin selontekoa.

Kannattaako kirjaan enää tarttua, etenkään nyt kun skandaalin laineet ovat jo loivenneet? Ehdottomasti kannattaa. Jo pelkästään tutkivan journalismin kuvauksena Yhdeksästoista jäsen on tavattoman kiehtova. Gustavsson kuvaa havainnollisesti haastattelutietojen todentamisen haasteita sekä etenkin omia tuntojaan prosessin edetessä: Kylmäävää kauhua, kun hän tajuaa astuneensa kutsumattomana vieraana kulttuurieliitin vallan ylimpiin kamareihin. Epätietoisuutta, jonka haastateltavien monisyiset tarinat herättävät. Uupumusta, johon artikkelin julkaisemisen jälkeinen huomio johtaa.

Silti kaiken läpäisee varmuus siitä, että asia on saatava julki, vaikka julkaisun hinta on kova. Gustavsson ymmärtää oman ulkopuolisuutensa arvon:

Mietin, mikä olisi toisin, jos joskus olisin ajautunut samoihin juhliin kuin he ja jos olisin saanut heiltä huomiota tai tunnustuksia. Olisinko esittänyt kriittiset kysymykset aikaisemmin vai olisivatko ne hukkuneet niihin monimutkaisiin tunteisiin, joita arvovaltaiset asiayhteydet herättävät. Miten niihin olisi vaikuttanut se enemmän tai vähemmän vapaaehtoinen oman itsen vähättely, jota todellisten vallanpitäjien ja aidosti karismaattisten ihmisten lähellä aina ilmenee? (s. 27)

Gustavsson ei kirjoita itseään tarinan sankariksi. Hän on sen kätilö. Hän kuvaa prosessia mutta antaa äänen haastateltavilleen, joiden puhe kulkee tekstin lomassa pitkinä lainauksina. Lukija pääsee näin virittymään samaan tilaan, missä Gustavsson oli kuullessaan naisten kertomuksia. Arnault’n vahvat tukijat ovat saaneet omalle agendalleen runsaasti palstamillimetrejä – nyt uhrit pääsevät kertomaan tapahtumista omin sanoin. Julmien väkivallantekojen tarkka kuvaus paljastaa karusti vallankäytön mekanismit ja seksuaalisen väkivallan monet muodot.