Kuinka aika pysäytetään

Suosituimpiin brittiläisiin kirjailijoihin kuuluvan Matt Haigin teos Kuinka aika pysäytetään edustaa spekulatiivista fiktiota. Sen päähenkilö on 41-vuotias lontoolaisen koulun historianopettaja Tom Hazard.

Todellisuudessa ”Tom” on syntynyt vuonna 1581 pienessä ranskalaisessa linnassa kreivin ja kreivittären jälkeläiseksi. Hän kärsii harvinaisesta anageriaksi nimetystä vaivasta, jossa ihminen vanhenee vuoden jokaista viittätoista vuotta kohden normaalin vanhenemisen sijaan. Vaiva alkaa murrosiässä. Päähenkilön kaltaisia ihmisiä kutsutaan kirjassa albatrosseiksi eli alboiksi erotukseksi normaalisti vanhenevista päivänkorennoista. Albatrosseilla on oma, Tomin eräänlaisen mentorin Hendrichin vuonna 1867 perustama seura. Tomin äiti on kauan sitten tapettu noitana.

Teos kestää useamman lukukerran niin, että antaa joka kerta jotakin uutta.

Kirjassa liikutaan eri aikatasoissa ja keritään päähenkilön elämän salaisuuksia vähitellen auki. Nykyhetki Lontoossa vuorottelee eri aikakausien kanssa. Haig tuntuu tietävän, miten lukijan suosioon päästään. Teos on muun ohessa keski-ikäisen miehen kasvukertomus, jossa on aineksia monesta kirjallisuudenlajista, kuten historiallisesta ja rakkausromaanista ja vähän rikosromaanistakin. Hämärät puhelut jonkinlaisen lahkonjohtaja Hendrichin kanssa tuovat mieleen Ann-Marie MacDonaldin romaanin Linnuntietä, jossa myös soitetaan salaperäisiä puheluita.

Kuinka aika pysäytetään on eittämättä hyvää kirjallisuutta. Vaikka se on juonellinen romaani, teos kestää useamman lukukerran niin, että antaa joka kerta jotakin uutta. Ensituntumalta teos oli erinomainen. Toisella kerralla jatkuvasti päänsärkyinen ja omiin tuntemuksiinsa keskittyvä päähenkilö alkoi ärsyttää. Lopulta huomasin jopa kiintyväni henkilöihin ja heidän rehelliseen inhimillisyyteensä. Hahmoihin ja tarinaan tuli joka lukukerralla lisää syvyyttä ja moniulotteisuutta.

Albatrossiseura, johon Tom kuuluu, auttaa jäseniään muun muassa vaihtamaan henkilöllisyyttään ja asuinpaikkaansa kahdeksan vuoden välein. Jäsenyys on kuin henkivakuutus. Samalla se sitoo ihmisiä kyseenalaisestikin. Seuran kautta valaistaan vallankäytön monia puolia. Nimen ja asuinpaikan vaihdoksen yhteydessä tulee myös suoritettava tehtävä: on etsittävä tietyt albat ja suostuteltava nämä liittymään seuraan.

Älä rakastu!

Hendrich on kieltänyt Tomia rakastumasta, mutta säännön noudattaminen ei ole aina helppoa. Rakastumisen kautta konkretisoituu se, kuinka hankalaa on ”elää ikuisesti”. Epänormaaliin tahtiin vanheneminen pakottaa säännöllisiin nimen ja paikkakunnan muutoksiin. Tom kertoo olleensa rakastunut vain kerran elämässään. 1600-luvulla hänen suuri rakkautensa oli Rose, joka kuoli ruttoon. Suhteesta syntyi lapsi, joka myös kärsi anageriasta ja on sen vuoksi tiettävästi yhä elossa. Marion-nimisen tyttären etsiminen jatkuu läpi kirjan.

”Tosiasiassa olin mukana jo siitä hetkestä asti, kun Hendrich mainitsi Marionin. Nyt aloin myös uskoa Hendrichin mainontaa. Albatrossiseura auttaisi minua löytämään tyttäreni, mutta se voisi auttaa minua löytämään myös itseni.” (s. 114–115)
Mikä onkaan tehokkaampaa indoktrinaatiota kuin omaan lapseen vetoaminen.

Ihminen joutuu aina elämään luonteensa rajoitusten mukaisesti ajasta tai paikasta riippumatta.

Elämä poikkeusyksilönä on monin tavoin hankalaa. On masentavaa, ettei lääkärikään ota todesta. Tomin tunteminen on aina jollakin lailla uhkaavaa myös vastapuolelle. Mies tekeekin kaikkensa suojellakseen itselleen tärkeitä ihmisiä itseltään, mikä vain syventää hänen yksinäisyyttään. Hänen hartain toiveensa on olla tavallinen ihminen ja tulla historianopettajaksi.  Tässä työssä hänen voisi kuvitella olevan omiaan, koska hän voi herättää menneisyyden tarinat eloon omien kokemustensa kautta.

Tom nukkuu huonosti, parhaimmillaan kolme tuntia yössä. Hän osaa soittaa muun muassa luuttua ja kolmeakymmentä muuta soitinta ja hänellä on Abraham-niminen koira. ”Katson pois. Olen mies, joka katselee naista puistossa. –– Sitten hän katsoo minua hieman huolestuttavalla tavalla. Hieman liian pitkään.” (s. 60–61) Nainen on koulun ranskanopettaja Camille. Miksi nainen katsoo Tomia, kuin tuntisi tämän jostakin entuudestaan, selviää kirjan kuluessa.

Tom on asunut esimerkiksi Sri Lankassa, Islannissa, Torontossa ja eri puolilla Englantia. Asuinpaikan vaihdokset eivät kuitenkaan ole tuoneet hänen kaipaamaansa onnea ja tavallista elämää. Hän arvelee jatkuvan päänsärkynsä olevan ”muisto- tai elämänsärkyä”.

Kirjassa siteerataan Montaignea, jota Marion-tytär luki ja lainasi sujuvasti jo kahdeksanvuotiaana. Hän oli harvinaisuus 1600-luvun Lontoossa.
”Koska Marion oli tyttö, eikä hän ollut aatelinen, hän ei käynyt koulua. Meidän mielestämme oli silti tärkeää, että hän osaisi lukea, jotta hän voisi avartaa näkemyksiään ja saada ajatuksiinsa piilopaikkoja, joihin vetäytyä. Siihen aikaan lukutaito oli harvinaista, mutta minä osasin lukea. Olin kasvanut lukutaitoisen äidin seurassa (vaikka hän lukikin ranskaksi), joten lukeva tyttö ei ollut minusta lainkaan kummallinen ajatus.” (s. 243)

Teos on tarina matkasta kohti vapautta.

Lainaus antaa perspektiiviä nykyään niin itsestään selvänä pitämäämme lukutaitoon. Samalla se antaa esimerkin kääntäjä Sarianna Silvosen hyvästä työstä: ”saada ajatuksiinsa piilopaikkoja, joihin vetäytyä”; tämä jää mieleen.

Yksi kirjan pohja-ajatuksista on, että ihminen joutuu aina elämään luonteensa rajoitusten mukaisesti ajasta tai paikasta riippumatta. Ei Tominkaan elämä kohene asuinpaikkaa vaihtamalla, mutta se kohenee, kun hän uskaltaa kohdata itsensä kokonaisena ja lakkaa pakenemasta. Teos onkin tarina matkasta kohti vapautta. Ensimmäisellä kerralla luin kirjaa kuin dekkaria. Niin epätavallinen kuin päähenkilön elämä onkin, Haigin käsittelyssä se sujahtaa vaivatta klassiseen draaman kaareen ja tarjoaa lopussa katharsiksen.