kehorasa, autochrist

Matti Kilposen (s. 1968) esikoisteos kehorasa, autochrist lupaa olla ”jotakin uutta” suomalaisessa avantgardessa. ”Uusi” siis lainausmerkeissä. Kilponen ei niinkään luo uutta, vaan lainaa, kokoaa ja yhdistelee jo olemassa olevaa. Järjettömiltä ja merkityksettömiltä näyttävät tekstimassat muodostavat kokonaistaideteoksen, joka on tietoinen paikastaan kokeellisen taiteen jatkumossa.

Kilponen on hakenut innoitusta Jackson Pollockin kehittämästä toimintamaalauksesta eli action paintingista. Yhdysvaltalainen Pollock (1912–1956) oli abstraktin ekspressionismin tärkein edustaja, joka sai vaikutteita muun muassa surrealismista ja automatismista. Pollock työskenteli roiskien ja tiputellen maalia kankaalle näennäisen tarkoituksettomasti. Hän korosti kuitenkin olevansa tietoinen siitä mitä tekee. Pollockin mukaan sattumaa ei ole olemassa.

Kilponen kirjoittaa toimintarunoutta, action poetrya. Hänen tekstinsä syntyvät sattumanvaraisuustekniikalla toiminnan (action) ja kuvallistamisen (painting) kautta. Kilposen runot ovat nopeita käänteissään: kuvat kiiruhtavat ohi, mielijohde seuraa toista.

Kilponen kirjoittaa sekä pitkiä runoja että lyhyempiä rykäisyjä. Lyhyt muoto on pitkää kirkkaasti paremmin hallussa. Kokoelman neljännen osaston muutama rivin runot ovat rautaa. ”kylki edellä menen päin avointa ovea/ . silti en pääse irti menneestä”, kuuluu eräs runo kokonaisuudessaan.

Hatusta vedettyä

Kehorasa, autochristia lukee runoutena vain paikoin. Tekstimassan saumat repsottavat, jatkuvuutta on tuskin nimeksikään. Sattumat sytyttävät silti: ”napalmia saa kun sekoittaa Armanin Obsessonia ja ben & jerry’s cherry bomb -jäätelöä”. ”Lääkärin ei pidä pelätä kosketusta joka voisi olla epäselvissä tapauksissa eroottisen seikkailun alku”. Kilponen lainaa mutta jättää lähteensä piiloon. Hän hyödyntää nykyrunoudessa yhä yleisemmäksi käyvää cut-up-kollaasitekniikkaa.

Cut-upin tarkoituksena on onneen luottaen löytää jo olemassa olevasta uutta. Kollaasin estetiikka järkyttää lukuoletuksia ja saa kysymään, kuinka kirjallisuutta tulisi tehdä. Tekniikan isä, dadaisti Tristan Tzara, kirjoitti runoja vetämällä sanoja summittaisesti hatusta. Cut-up-proosaa kirjoittanut William S. Burroughs puolusti metodia toteamalla, että elämä on leikeltyä, ei lineaarista kerrontaa. Suomessa kollaasitekniikkaa ovat hyödyntäneet Kari Aronpuro, Leevi Lehto, Karri Kokko ja Esa Mäkijärvi.

Kehorasa, autochrist on tyly teos. Se ei kutsu sisäänsä saati avaudu suosiolla. Lukukokemus on kuitenkin melko palkitseva. Kokoelman päättävän osaston runoissa on lyyrisyyttä, ja sitä en osannut tällä metodilla kirjoitetulta tekstiltä odottaa. ”Ei laula vesi ilman puron kiveä/ se värisee vielä vedestä nostettuna”, Kilponen kirjoittaa.

Kilponen ei ole saanut jäsennettyä tekstikaaostaan parhaalla mahdollisella tavalla. Kuuteen osastoon jaettu, miltei satasivuinen kokoelma on runsaudessaan läkähdyttävä. Kokoelma on kuitenkin ehdottomasti kiinnostava, hyvä yritys, joka puolustaa paikkaansa kokeellisen runouden kentällä.