Peräjälkeen on ilmestynyt kolme tärkeää kirjallisuuden esittelyopusta: Eino Santasen ja Saila Susiluodon Uusi ääni. Uuden runouden antologia (WSOY, 2006), Matti Pajuniemen Novelliopas 1: kotimaista lyhytproosaa (BTJ, 2005) sekä samoin Pajuniemen Novelliopas 2: ulkomaista lyhytproosaa (BTJ, 2006). Kaikki kolme todistavat, että tietoteos, myös opas, voi olla ihmeen kiehtova.

Pajuniemi on asiansa hallitseva, itsenäisesti asioita hahmottava tutkija. Oppaista syntyy lyhyt mutta selkeä kuva niin asiantuntijalle kuin kirjallisuuden harrastajallekin. Kirjallisuudenopiskelijalle Pajuniemi myy novellia ”tarkan, harjaannuttavan lukemisen ja tekstianalyysin kohteena”. Monenlaista tietoa tulee hakutietojen sivutuotteena, esim. kevyen kenttäkatsauksen saa proosan julkaisusta lehdistössä eri aikakausina.

Kirjailija-, teos- ja novellihakemistoineen Novelliopas 1 valaisee suomalaisen novellistiikan kokonaisuuden 1820-luvulta vuoteen 2005. Kattavat julkaisutiedot ja sisällysluettelot antavat selkeän kartan lyhytproosamme maastoon. Jouni Laaksomiehen kaunis kansi houkuttelee, ja sisällön toimitus on fontista lähtien lukijaystävällinen.

Novelliopas 1 poimii jokseenkin kaikki suomalaiset novellintekijät. Erillisinä osastoina ovat vanhemmat novellikokoelmat sekä antologiat, joissa ainakin minulle on yllätyksiä, esim. Veikko Ennala ja Kyösti Wilkuna. Myös tieteis- ja kauhunovelliantologiat saavat oman osastonsa.

Oppaan käyttö on vaivatonta: Seurasin huutolaislasten kohtaloista tv-ohjelmaa, jossa toimittaja viittasi Juhani Ahon novelliin ”Orjamarkkinat”. Etsin novellien nimen mukaisesta hakemistosta kyseisen sivun, joka kertoi, että novelli on löydettävissä Ahon Kootuista lastuista 2, (WSOY 1921 ja 1951). Muutkin hakureitit avautuvat yhtä vaivattomasti.

Novelliopas I on houkutteleva portti suomalaiseen lyhytproosaan. Lukija yhtyy mielellään innoittuneen tekijän Kirjailijaliiton puheenjohtajan Kari Levolan suusta kuulemaansa toiveeseen, että novellit saisivat juuri niille kohdistetun palkinnon.

Erityisesti novellia tulisi osata lukea myös sanojen takaa. Onko se vaikeampaa novelleita kuin muuta proosaa luettaessa? Vaikka Novellioppaat ovat hakuteoksia, huomaa, ettei lukeminen ole jäänyt teosten toimittajalta vain muodon tarkasteluun.

Novellin katsotaan usein olevan romaania intiimimpi; se kertoo monesti valinnoillaan kirjoittajasta enemmän kuin romaani. Novellin vähistä aineksista luotu tilanne- ja ihmiskuva on joillekin nautittavampaa luettavaa kuin kokonaisen romaanin läpi kahlaaminen.

Kirjallisuudentutkimuksen ajankuva

Pajuniemen osuvat luonnehdinnat niin novellin tekijöistä kuin novellikokoelmista tuntuvat luotettavilta. Olisin kuitenkin mielelläni nähnyt osaavan tekijän omia ryhmityksiä. Silloin esim. Sisko Istanmäki, Harri Tapper ja Kalle Päätalokin olisivat saaneet novellisteina samaistumisjoukkonsa. Pajuniemi tuntuu kirjallisuudentutkijalta, jonka ei tarvitsisi aina nojata valmiina annettuihin ryhmityksiin.

Käsittelemänsä kirjallisuuden alueen hyvin tuntevana Pajuniemi olisi voinut tarkentaa valmiina poimittuja oletuksia. Hän kirjoittaa esim. 1800-luvun tyyleistä: ”Romantiikan kirjailijat kuvaavat henkilöidensä sisäisiä mielenliikkeitä suoraan, realistit välittävät niitä heidän tekemistensä ja sanomisensa kautta.” Mistä eri aikakausien tyylien ero johtunee?

Terästän myös silmiäni Pajuniemen todetessa: ”Toisen maailmansodan jälkeisessä kirjallisuudessa korostui enemmän ajatussisältö kuin muotokokeilu.” Entäs tänä päivänä? Pajuniemen tapa lukea ja kommentoida herättää toiveen, että kirjoittaja jatkaisi seikkaperäisemmin lyhyt- ym. proosan tutkimusta ja arviointia. Vaikka tekijän ei ole ollut mahdollista lukea itse kaikkia novelleja ja hänen on täytynyt nojata lähdeteoksiin, hänen oma laaja-alainen näkemisensä ja ymmärryksensä kirjailijaan, tekstiin ja aikaan välittyy.

Ulkomaisen lyhytproosan historiaa

Novellin käsite laajenee Pajuniemen Novelliopas 2:ssa, joka tuo kielialueittain esiin sekä suomennetut että kääntämättömät ulkomaiset novellikokoelmat. Toinen osa on – jos mahdollista – ensimmäistä osaa selkeämpi, ja sen esitystapa houkuttaa tutkimaan novelleja ensimmäistä osaa enemmän.

Teoksen alussa on 30-sivuinen artikkeli novellin asemasta ja kehityksestä maailmankirjallisuudessa. Artikkelissa painottuu englanninkielisten alueiden lyhytproosa. Pajuniemen mukaan erityisesti englanninkielisellä alueella novelli voi hyvin.

Novellien painatusten ja julkaisujen vaiheet valottuvat kirjallisuushistorian aikajanalla. Liikkeelle lähdetään Aisopoksesta (620-560 e. Kr.). Pajuniemen lukuisia tarttumia sisältävä tapa sijoittaa novellit historialliseen kontekstiin antaa käsittelylle lisäarvoa. Lukijalle selviää, kuinka maailmanselityskertomuksista siirryttiin moraalisiin kertomuksiin, varsinaisiin mielikuvitustarinoihin ja lopulta psykologian ja poikkeavan käyttäytymisen havainnoinnin myötä kauhu- ja rikoskertomuksiin.

Tuore näkemys ja itsenäisyys kommenteissa viehättää, samoin tasapuolisuus: Mark Twain saa kolme riviä ja vähemmän tunnettu Ambrose Bierce neljä. Suomentamaton J. G. Ballard saa houkuttelevan maininnan: ”älykkäissä ja psykologisissa novelleissa on harvinaislaatuista lumovoimaa”. Pajuniemen hakusiivilä on niin tarkka, että oletan jokaiselle asiantuntijallekin olevan esittelyartikkelissa jotain yllättävää.

Oppaan toisessa osassa on noin tuhat teosnimekettä, mutta suomennettuja niistä on vain noin kuusi ja puoli sataa. Ei ihme, että Pajuniemi toivoo nykyistä innostuneempaa novellien suomentamista. Aasian ja Afrikan lyhyessä novellien esittelyssä tekijä kirjoittaa: ”Toivottavasti kaikista maailman kolkista saadaan tulevaisuudessakin suomeksi kirjallisuutta, joka olisi todellista kulttuurituontia eikä vain kulttuurillista globalisaatiota ilmentäviä menestysteoksia.”

Jaa artikkeli: