Matkamiehen muistelmat. Esseitä

Esseet ovat lukijan herkkua. Taitava esseisti pystyy kirjoittamaan napakan esseen vaikka hammastikusta, sanotaan. Sitten Michel de Montaignen (1533-92) tyylinäytteiden Essais (osittain suom. Esseitä, Tutkielmia 1955) moni tyyliniekka on katsonut kunnia-asiakseen hioa sulkakynänsä terävyyttä tässä vaateliassa genressä. Kaikenkarvaiset esitelmät, kolumnit, artikkelit, eivät täysiverisen esseen vaatimuksia täytä. Kirjallisuutena esseet ovat täyttä tavaraa; kielen ja mielen hienovaraista ’vesimusiikkia’. Runoilijan, teologin ja elokuvamiehen Matti Paloheimon Matkamiehen muistelmat ovat kelpo esseitä, lukijan juhlaa.

Paloheimon esseissä ollaan matkalla kaiken aikaa. Toki pysähdytään hengähtämään, tarkkailemaan niin maiseman kuin sielunliikkeidenkin muutoksia. Paloheimo on armoitettu kynäniekka: hän näkee yksityiskohtien kauneuden, oleellinen nousee esiin yhdellä lauseella. Kirjailija ei selitä, lukijalla on lupa ajatella, sijoittaa itsensä milloin Rapolan muinaislinnan valleille, milloin katselemaan Tampereen Tuomiokirkon musertavan vaikuttavia freskoja tai ihmettelemään Roomassa Santa Maria del Popolo -kirkon Micheangelo da Caravaggion järisyttävän realistista Pietarin ristiinnaulitsemista. Lukija saa kirjailijan johdattamana iloita pitkän latinan ihanuudesta Klasun poikaluokalla, ymmärtää edes hieman intifadaa ja väkivaltaa, oikeuden kaksikasvoisuutta Pyhässä maassa tahi Palestiinassa, ihmetellä eläkeläisten exodusta, täydellistä eristäytymistä Espanjan Los Pacosissa.

Kidutusta ja uuden etsimistä

Englannin sana ’travel’ tarkoittaa tietenkin matkustamista. Alun perin sana – ironista kyllä – on tarkoittanut kiduttamista. Alkujuuri on latinan ’tripalium’, joka puolestaan oli nerokas kidutuslaite. Pahimmillaan matkustaminen on kiduttamista, parhaimmillaan uuden löytämistä. Omien polkujen itsepäinen tallaaja palkitaan: matka itseen on ylivertainen tapahtuma. Matkaan sisältyy monenlaisia vaivoja, hämmennystä, jopa katastrofeja. Valmismatkoilla turistiparkaa siirrellään kuin pakettia paikasta toiseen: turistin dollarit, eurot, pesetat, rupiat ovat kapitalistisen riistotalouden viimeinen ja himoittu kukkanen. Paloheimo käyttäytyy kokeneen matkailijan tavoin: hän välttää turistirysiä, suhtautuu hilpeydellä englantilaisten jalkapallohuligaanien mölinään.

Paloheimo palaa yhtä uudelleen kokemustensa maisemiin kuin muuttolintu. Kokoelman aloitusessee ’Lapsuuden maisemat’ on ylistyslaulu Vesilahden kukkeille maisemille, rakkaalle vanhalle koululle, nyt jo muinaisjäännöksinä törröttäville koto-Tampereen savupiipuille. Mies keskipäivän taitteessa, harmaata jo ohimoilla, jaksaa joka kevätkesä polkea uljaalla Nopsa-fillarilla Helsingin hulinoita pakoon Pasilan taakse. Aikamatka lapsuudesta aikuisuuteen on melkoinen, mutta tarkkavaistoisesti runoilija kirjaa ihmisiä, elämän sattumuksia. Paloheimolla on oivallinen tapa uittaa kerrontaan myös silkkaa, mielenkiintoista faktaa. Kulttuurinen anti on melkoinen, varsinkin Rooman kuvauksessa; vanhan latinistin tieto ei ole mennyt hukkaan.

Kuusi esseetä lukee yhteen rupeamaan. Paloheimo osaa esittää kokemansa houkuttelevasti. Essee ’Israel, Palestiina ja Raamattu’, on ajankohtainen. Kiihkoton katsaus levottoman maan historiaan ja nykypäivään avaa lukijan silmät: yhdessäkään sodassa ei ole voittajia. Niin palestiinalaisten kuin israelilaisten juuret juontavat vuosituhansien taakse. Kummallakin osapuolella on kiistämätön oikeutensa kotimaahan. Aikoinaan filosofi Martin Buber yritti omalla työllään rakentaa rauhaa, nyt samaa yrittävät palestiinalaiskristityt. Yhdysvalloille rauhaan pyrkiminen on pelin politiikkaa. Israelilaiset haluavat rauhaa, joka takaa turvallisuuden, palestiinalaiset haluavat rauhaa, joka takaa oikeuden. Kun taivas ei laskeudu maan päälle, on tyydyttävä likiarvoon. Kristityille fundamentalisteille tämä voi olla liian kova pala nieltäväksi. On helppoa tehdä toiviomatkoja ja elää menneisyydessä. Paloheimon kynästä lähtee tarvittaessa kirpeätä realismia. Hatunnosto teologille.

’Viimeinen matka’ päättää kokoelman. Paloheimo tekee syväluotauksen kuoleman myyttiin. Paljaasta tosiasiasta olemme karnevalisoineet peljättävän seremonian. Koko elämähän on kolmio – tuskin sentään tasasivuinen – rakkaus, syntymä, kuolema. Kuolemme kaiken aikaa. Enää emme rohkene katsoa kuolemaa silmiin: suljemme sen teho-osastoille, vanhainkoteihin. Muovinen teknokulttuuri tarjoaa jokapäiväisen annoksen huumetta kuolemanpelkoa vastaan. Kiistelemme sielunvaelluksesta, uudelleensyntymästä, ylösnousemuksesta. Kaikilla maailmanuskonnoilla on käsityksensä kuolemasta, puhtaimmillaan ehkä luonnonuskonnoilla. Paloheimo viittaa runoilijoihin, joiden tuotannossa kuoleman tematiikka on keskeisellä sijalla: Dante, Milton, Klopstock, Cajanus, Södergran, Manner. Kahteen viimeksi mainittuun sopii ilmaus hauraasta lujuudesta: ”olen kuoleva valon lävistämänä”. Filosofi ja teologi Juhani Rekola sanoo: ”Kuolema on oleva puhdas kokemus. Mitään siitä ei tiedä etukäteen.” Paloheimon essee käsittelee rohkeasti arkaa aihetta. Se ei ole vain teologinen dogmi synnin palkasta, ei mysteeri, ei viimeinen hengenveto. Kuolema on uuden elämän alku. Siitä kasvaa toivo.

Paloheimon esseekokoelma on viime vuosien yksi parhaimmista ’tunnustuskirjoista’. Kirjailija tunnustaa nöyrästi rajansa. Se on hyvän kirjallisuuden merkki.