Michelangelo Buonarroti ja hänen paavinsa. Komedia

Matti Särkkä on kirjoittanut oudon pienen kirjan, ilahduttavan ja käteensopivan. Tällä kertaa näytelmän. Näytelmän, jota ei ole vielä esitetty. Näytelmän, jossa nähdään muutamat maailmanhistorian suurmiehet elämän aineellisten ehtojen ympäröiminä. Särkän komedian hahmot puhuvat yksinkertaista, ilmaisevaa ja toimivaa kieltä, joka välittää lämmintä huumoria mustine vivahteineen.

Särkän näytelmän päähenkilöinä on kaksi miestä. Juro, rähjäinen firenzeläiskuvanveistäjä Michelangelo Buonarroti ja viiniinmenevä, tuhlaavainen paavi Julius II. Taiteellinen ja henkilökohtainen kunnianhimo ja taiteilijoiden kilpailu mesenaattinsa suosiosta on raakaa. Michelangelon kateellinen kilpailija on Donato Bramante, Pietarinkirkon rakennusprojektin ensimmäinen pääarkkitehti.

Roomassa Michelangelo odottaa töihin pääsyä. Rahapulan takia toimeksianto Julius II:n hautamuistomerkistä lykkääntyy ja kutistuu. Lopulta mesenaatti paavi Julius II ehdottaa Michelangelolle Sikstuksen kappelin maalaustyötä taiteilijaa nöyryyttääkseen. Michelangelo ei kuitenkaan halua suoda tätä iloa mesenaatilleen ja kateellisille kollegoilleen vaan kieltäytyy. Yhteisymmärrys kuitenkin syntyy suostuttelun, mökötyksen ja juonittelun tuloksena. Ehkä eniten Michelangelon näyttämisen halusta.

Lopputulos tunnetaan: Hiljattain puhdistetut Sikstuksen kappelin maalaukset esittävät veistoksellisia ihmishahmoja kuulain ja kirkkain värein. Michelangelon freskot ovat länsimaisen taiteen maineikkaimpia töitä. Särkän Julius II:een ne tekevät vaikutuksen: vanha mies kuolee nähdessään maalatun kappelin. “Voitit”, myöntää paavi viime hetkenään.

Parhaat lajissaan

Renessanssi ei ole Särkän näytelmässä vain tapahtumapaikka, vaan koko kirjasesta henkii pastissimainen vaikutelma. Syöminen, juominen, juonittelu, katkeruus, toveruus ja nauru kulkevat rinnan näytelmän kohtauksissa. Pieniä viittauksia renessanssikirjallisuuteen vilisee: esimerkiksi suuruudenhullun Michelangelon ja maanläheisen apupoika Jacon suhde vertautuu don Quijoten ja Sancho Panchan suhteeseen. Taustalla voi myös nähdä yhteyksiä firenzeläisen Niccolò Macchiavellin huomioihin politiikan raadollisuudesta.

Erityisen ilahduttavia ovat kuvataiteilijanakin tunnetun Särkän huomiot taiteilijoiden tyyleistä. Nähdessään Michelangelon freskot, Bramante huudahtaa: “Hän on epäonnistunut. Katsokaa. Missä on kulta ja loisto. Tämähän on pelkkää sekasortoa.” Bramante oli maalari, joka asetti tyynet hahmonsa järjestelmällisesti arkkitehtoniseen kuvatilaan ja maalasi hillityin värein, pyhät aiheet kullalla silaten. Tätä taustaa vasten Bramanten reaktio on täysin uskottava. Särkkä ei ole välttänyt anakronismeja tai historiallisen faktatiedon muuntelua vaan on tehnyt valintansa tarpeen mukaan.

Näytelmän tapahtumat ja paikat vahvistavat ja selittävät Michelangelon henkilöhahmoa. Matka Firenzeen, Daavid-patsaan kohtalo, mesoava munkki Savonarola ja vanhan rakastetun kohtaaminen näyttävät Michelangelolle kuohuvan ja muuttuvan kaupungin. Käänne vahvistaa kuvaa tempoilevasta ajasta, mutta sittenkin firenzenmatka tuntuu irtonaiselta näytelmän kokonaisuudessa. Täytyy kuitenkin muistaa, että näyttämöllä maisemanvaihdoksella voi olla kokonaan erilainen vaikutus kuin luettuna.

Michelangelo Buonarroti ja hänen paavinsa kertoo ennen kaikkea kahden mahtavan yrmeästä ystävyydestä. Ystävyys on mahdottoman rajoilla, kun sen osapuolina ovat rahaton ja pyhä mesenaatti ja nöyrtymätön tuhattaituri. Paavin ja taiteilijan välillä vallitsee paradoksaalinen yhteisymmärrys: “me olemme loppujen lopuksi samanlaisia. Minä olen paras omassa lajissani, sinä omassasi”, toteaa Julius II Michelangelolle. Vaikka Julius II ei toivomuksestaan huolimatta tiedä eläessään, miten kuoltuansa makaa, hän voi maata huoletta. Onhan hautamuistomerkin laatiminen lajinsa parhaan “marmorimiehen” käsissä.