Kuutamoserenadi on Mattijuhani Koposen rakkausrunokokoelma, johon Karolina Kiil on tehnyt kuvitukset. Runot ovat vanhanaikaisia. Kuu, linnut, ruukut ja maa ovat melko kuluneita metaforia. Vanhahtaviksi Koposen runot tekee kuitenkin ennen kaikkea niiden paatoksellisuus. Runoissa ei ole häivääkään ironiaa tai huumoria. Paatoksellisimmat parahdukset ovat melkeinpä tahattoman koomisia: Aamuyöllä heräsin kohtusi huutoon: / – Tarvitsen siementä! / Ristin käteni sormet sormien lomaan / ja pyysin Häneltä lupaa / täyttää pyyntösi / että sen muisto jäisi kasvamaan sinuun.” Parahduksia ja huudahduksia viljellään muutenkin runsaasti.

Kuutamoserenadin runoista on hankala saada otetta, sillä ne välttelevät kaikkea konkreettista. Runot ovat niin abstrakteja, että niitä on vaikeaa erottaa toisistaan, varsinkin kun niissä on paljon toistoa. (Yksi runoista jopa toistuu sellaisenaan.) Toiset runoista ovat melkeinpä käsittämättömiä: ”Haluatko sinä laillani? / Halu on meissä. / Mutta mitä huolit?” Ne harvat runot, joissa on konkreettista ainesta, ovat tyylirikkoja, kuten runo, jossa Mannerheimin patsaan jalusta tihkuu verta, koska sen ovat muuranneet kommunistit. Moinen yhteiskunnallisuus tuntuu omituiselta kokoelmassa, jossa etupäässä käytetään varsin epämääräisiä vertauksia.

Kokoelma on liian laaja, kun runot ovat niin samankaltaisia. Taitto on omituinen: sivunumeroita ei ole, runot on painettu punaisella ja Kiilin kuvitukset on taitettu laakamuotoisen kirjan liimaselän kohdalle. Kuvitukset ovat kömpelyydessään nolostuttavia, koska Kiil kuvittaa runojen vertaukset kirjaimellisesti. Toisissa runoissa on välimerkkejä, toisissa ei. Lisäksi runot vilisevät kieliopillisia kömmähdyksiä. Kuvituksineen Kuutamoserenadi on varsin kömpelö kokonaisuus.

Jaa artikkeli:

 

Lisätietoa muualla verkossa