Silmä ja mieli. (1. painos. 1993, alkuteos L’oeil et l’esprit, 1960)

Eri taiteenlajien teoretisoiduttua voimakkaasti viime vuosina on fenomenologiasta ja hermeneutiikasta tullut suosittuja lähestymistapoja taiteen tekemisen ja vastaanottamisen hahmottamiseksi. Moni taiteenharrastaja on joutunut hakeutumaan kirjahyllylle kerratakseen ruostuneita filosofiantaitojaan tai opetellakseen uusia.

En ole filosofi, joten riittäköön tässä toteamus, että fenomenologiassa on jollain tavoin kyse havainnon ja todellisuuden suhteista sekä ruumiin ja mielen kahtiajaon hylkäämisestä. Ehkäpä vielä havainnon asettamisesta ajattelun edelle. Vielä enemmän kärjistetysti fenomenologia, sellaisena kuin ranskalainen filosofi Maurice Merleau-Ponty (1908-1981) sen suomalaiselle lukijalleen välittää, tarjoaa ajatuksia ihmisen ja maailman suhteesta – meille kaikille melko läheisestä ja tärkeästä asiasta.

On lopultakin aika harvoja kirjoja, joiden voi aidosta sanoa muuttaneen lukijansa elämää. Kullakin niitä on epäilemättä korkeintaan vain muutama.

Suoritin aikoinaan yliopistolla teoreettisen filosofian approbatur-arvosanan ja yksi mielenpainuvimmista muistoista on se, kuinka minun sanottiin lukevan väärin Ludwig Wittgensteinia (1889-1951). Luin häntä täysin surutta ja myös riemuiten aforistisesti, vaikka minun olisi pitänyt ymmärtää pikemminkin kokonainen systeemi. En ehkä koskaan oppinut ymmärtämään ns. Wittgensteinin ajattelua, mutta nykyään tiedän, että kaikki ne väliin ryöppyävänkin runsaat ja epäilemättä kerettiläiset assosiaatiot, jotka sain Wittgensteinin Filosofisista tutkimuksista (suom. 1981) ja joiden vallassa edelleenkin silloin tällöin elän, ovat aidosti muuttaneet tapaani suhtautua kieleen ja kirjoitettuun tekstiin – sekä lukijana että kirjoittajana.

Maalari maalaa ruumiillaan

Toisen yhtä voimakkaasti maailmaani mullistaneen lukukokemuksen koin vasta parikymmentä vuotta myöhemmin, kun sain käsiini Maurice Merleau-Pontyn Silmän ja mielen. Ja taas olen ajautunut samaan kurimukseen kuin Wittgensteinin kanssa aikoinaan. Tunnen muutamia taiteentutkijoita, jotka tuhahtelevat tai peräti suorastaan loukkaantuvat, kun heidän nurkkajumalaansa Merleau-Pontya ymmärretään tai siteerataan väärin – tai luetaan aforistisesti. Juuri tätä olen tehnyt ainakin jo viimeiset viisi vuotta. Olen nauttinut siitä suunnattomasti ja aion tehdä sitä vastakin.

Ajatelkaapa vaikka lausetta: ”Maalari on ainoa, jolla on oikeus katsoa kaikkea vailla minkäänlaista velvollisuutta asettaa asioita arvojärjestykseen.” Kuinka vapauttava ja rohkaiseva ja samalla yksinkertaisen tosi tällainen lause on niille, jotka ovat tottuneet taiteen ylenmääräiseen ylevyyteen ja jotka ovat siitä jo pitkään syystä tai toisesta halunneet pois! Niinhän se vain on: maalari maalaa auringonkukkapeltoa, maalari maalaa tuolin ja pöydän, maalari maalaa oksan keväisellä hangella, maalari maalaa pullon tai kaksi, maalari maalaa valon heijastumisen seinään. Ei maalarin tarvitse maalata pelkästään sotamarsalkoita tai Jeesuksen ylösnousemusta. Tai käsitteitä. Taidemaalari maalaa maailmaa sellaisena kuin hän sitä hahmottaa ja antaa meille myös vihjeitä oman hahmottamisemme rikastamiseksi.

Silmä ja mieli on Merleau-Pontyn viimeinen kirja, alun perin esseeksi aiotusta tekstistä kokonaiseksi pieneksi kirjaksi asti kasvanut teksti, joka pohtii näkemisen ja maalaustaiteen suhteita. Se syntyi maaseudulla Cézannen maisemissa ja sellaisena se edelleenkin lukijalle välittyy.

Viimeisessä tekstissään Merleau-Ponty karkaa teorioiden maailmasta takaisin elettyyn elämään ja kokevan ruumiin maailmaan. Hän huomauttaa: ”On välttämätöntä, että tieteellinen ajattelu – yleiskatsauksenomainen ja ’maailmaan yleensä’ kohdistuva ajattelu – sijoittuu sinne, missä jotakin ’on olemassa’, paikanpäälle, aistittavan ja työstetyn maailman kamaralle sellaisena kuin se on olemassa meidän elämässämme, meidän ruumiillemme…”

Taide mielletään yleensä ”henkiseksi työksi”, mutta Merleau-Ponty opettaa katsomaan asiaa myös toisin. Maalari maalaa ruumillaan, sillä ruumis on näön ja liikkeen toisiinsa kietoutuvien punosten summa. Näkö on liikkeen varassa, ja vain sen näkee, mitä katselee. Näin Merleau-Pontyn siteeraama Cézannen lause, jonka mukaan ”luonto on sisällämme”, tulee varsin ymmärrettäväksi. Merleau-Pontyn sanoin: ”Laatu, valo, väri, syvyys, jotka ovat edessämme, ovat siinä vain, koska ne tavoittavat vastakaikua ruumiissamme, koska se ottaa ne vastaan.”

Katsoja lukee ruumiillaan

Maalauksesta puhuessaan Merleau-Ponty toteaa: ”Minä näen sen myötä tai sen kanssa, pikemmin kuin sen itsensä.” Juuri siksihän taide onkin kiinnostavaa, juuri siksi sitä voi rakastaa. Suorakaiteen muotoiset objektit, joita museoissa katselen eivät ole pelkästään väriä, kangasta tai vuosilukuja. Ne ovat myös kertomuksia siitä, miten joku toinen on maailman havainnut, ja parhaat niistä kutsuvat katsojan edelleenkin tähän leikkiin, kokeeseen, jopa itse elämään – miettimään omia havaintojaan, omaa ruumistaan, omaa maailmassa olemistaan.

Minulle on aivan yksi lysti, miten Merleau-Ponty suhtautuu Husserliin ja Heideggeriin ­- tai miten jälkipolvi on väitöskirjoissaan häntä heihin suhteuttanut. Minua kiinnostaa se, että luettuani Merleau-Pontya uudestaan ja uudestaan, väliin lapsellisen haltioituneenakin, olen oppinut katsomaan taidetta ihan uudella tavalla. Olen oppinut sen, että katsojan ei aina tarvitse teeskennellä olevansa pelkästään ajatteleva olento, jolla täytyy olla taiteen edessä jotain erityistietämystä, vaan myös ihan oikeasti tuo ”toisiinsa kietoutuvien näön ja liikkeen” risteyskohta. Katsojakin voi yrittää vaatia itselleen samaa ajattelun hierarkioista vapaana olevaa asemaa kuin taidemaalarilla on.

Merleau-Pontyn kieli on sekä filosofisen vaikeatajuista että hurmioituneen runollista. Usein kyse on kuitenkin varsin yksinkertaisista asioista, joihin sisään pääseminen vaatii ennakkoluulotonta antautumista tekstille ja vastaavasti antautumista ahaa-elämyksille ­- perustuivat ne sitten ”oikealle” ymmärrykselle tai ei.

Voisin siteerata Merleau-Pontya loputtomiin. Jätän kuitenkin uusille lukijoille löydettävää ja lopetan siihen, mihin Merleau-Ponty itsekin tekstinsä summaa: ”Näkeminen ei ole jokin ajattelun muoto tai läsnäoloa itselleen: se on minulle annettu keino olla pois itsestäni, olla sisältäpäin mukana Olevan avautumisessa, jonka päätteeksi vasta sulkeudun itseeni.”

Tämä on ehkä ollut minulle se suurin ahaa-elämys, asia, jonka aikoinani tiesin ja jonka olin viattomuuden ajastani jo autuaasti unohtanut. Oletin pitkään, että kiinnostavin tapa olla maailmassa on analyyttinen ja ajatteleva, se Wittgensteininkin myötä opittu. Lihavana ja keski-ikäisenäkin olen saanut ruumiini takaisin. Siihen auttoi omalta osaltaan tämä pieni kirja.