Pahan tiedon puu. Väärä tieto ja väärin tietäminen sydänkeskiajalta valistukseen

Mitä on väärä tieto ja ketkä sen määrittelevät? Meri Heinosen ja Janne Tunturin toimittamassa Pahan tiedon puu -artikkelikokoelmassa kymmenen historian, teologian, kirjallisuustieteen ja filosofian asiantuntijaa tarkastelee oikean ja väärän tiedon jaottelua sydänkeskiajalta Ranskan vallankumouksen aattoon. Kirjoittajat keskittyvät esittelemään konfliktitilanteita, riita- ja väittelyprosesseja, joissa kaksi näkemystä todellisuuden luonteesta törmäävät keskenään.

Tiedon puu on oiva symboli Heinosen ja Tunturin kokoamalle antologialle. Keinotekoisesti jaoteltuja tieteenaloja ”luonnollisessa järjestyksessä” kuvaavaa puuta käytti vielä valistusajan filosofi, ensyklopedisti Jean Le Rond d’Alembert (1717–1783) luokitellessaan tieteitä ja taiteita tietosanakirjansa johdannossa vuonna 1751. Tämän artikkelikokoelman tarkoituksena on esitellä niitä oksia, joita oppineet ovat historian saatossa pyrkineet karsimaan puusta.

Heinonen ja Tunturi jakavat karsitut oksat kolmeen osaan: ensimmäinen osa koostuu yhteisön maailmankuvaan sopimattomien asioiden ja tapahtumien vastustamisesta; toinen erilaisten oppialojen traditioista johtuvista erimielisyyksistä, ja kolmas retoristen keinojen käyttämisestä aikalaisten mielestä kiistanalaisten tavoitteiden ajamisessa.

Pahan tiedon puu alkaa historiantutkija Tuomas Heikkilän artikkelilla juutalaisista ja mustasta magiasta sydänkeskiajalla. Heikkilän teksti – jossa kokonainen yhteisö edustaa väärää tietoa – käsittelee vuonna 1096 tapahtunutta Trierin arkkipiispa Eberhardin salaperäistä kuolemaa. Sydänkeskiajan Euroopassa juutalaisia pidettiin Kristuksen murhaajina ja paholaisen kätyreinä. Juutalaiset puhuivat ja kirjoittivat kieltä, jota valtaosa kristityistä ei ymmärtänyt, ja heidän rituaalinsa näyttivät kansan silmissä varsin hämäriltä. Ennakkoluulot eivät rajoittuneet kansanihmisiin, sillä 1000-luvulla myös papit välittivät magiaan liittyviä uskomuksia.

Eberhardin tarinassa arkkipiispa määräsi juutalaiset joko jättämään kaupungin tai kääntymään kristityiksi. Sattui niin, että piispa kuoli messua pitäessään ja syy vieritettiin paikkakunnan juutalaisten niskoille: Trierin juutalaisten väitettiin valmistaneen piispan näköisen nuken ja polttaneen sen, mikä olisi johtanut arkkipiispan kuolemaan. Myöhemmin Trierissä tapahtuneiden juutalaisvainojen oikeutuksena käytetyn uskomuksen taustalla Heikkilä näkee juutalaisten keskiajalla viettämän purim-juhlan rituaalin, jossa poltettiin juutalaisten vihollista Hamania symboloiva nukke.

Heikkilä huomauttaa osuvasti, että myöhäiskeskiajan tarinat pikkulapsia uhraavista juutalaisista ovat samantyylisiä kuin ne, joita ajanlaskun ensimmäisinä vuosisatoina eläneistä kristityistä kerrottiin. Heikkilän artikkeli on perusteellinen ja kriittinen tarkastelu Eberhardin kuolemaa kuvaavista teksteistä, Trierin paikallishistoriikin Gesta Treverorumin eri osista. Lukija jää kuitenkin kaipaamaan enemmän tietoa kristittyjen ja juutalaisten tuonaikaisesta ”tiedollisesta” eripurasta.

Meri Heinonen jatkaa samaa teemaa artikkelissaan ”Mystinen kokemus ja väärä tieto: myöhäiskeskiajan vaaralliset sananjulistajat”. Heinonen keskittyy artikkelissaan tarkastelemaan neljän 1200- ja 1300-luvulla eläneen mystikon, Mechthild Magdeburgilaisen, Marguerite Poreten, Mestari Eckhartin ja Heinrich Seusen kerettiläisiksi tuomitsemisen syitä.

Mystikkojen edustaman tiedon alkuperä oli mystinen kokemus. Heidän mukaansa uskonto on ihmisen ja Jumalan välinen asia, jossa kirkon rooli on olematon tai vähäinen. Mystikot toivat uskonasiat latinaa taitamattomien ulottuville ja olivat täten vaikutusvaltaisia henkilöitä. Kerettiläiseksi julistaminen riippui paikallisista oloista ja kannattajista, joskin naisten kohdalla se kävi helpommin kuin miesten.

Mechthild ja Marguerite olivat begiinejä eli ”kerjäläisveljien naispuolisia vastineita”. Väärää tietoa – tai ainakin väärillä metodeilla hankittua tietoa – edustavat begiinit leimattiin kirkon taholta yksinkertaisiksi, yliherkiksi, vieteltäviksi naisiksi, jotka olivat naiiveja ja joita kerettiläiset houkuttelivat seksin avulla.

Samaa teemaa jatkaa vielä Tarja-Liisa Luukkanen kirjoituksessaan Jakob Böhmen (1575–1624) mystiikasta. Luukkanen esittelee kirjoituksessaan Böhmen ensimmäistä, Aurorana parhaiten tunnettua kirjoitusta Die Morgenröthe im Aufgang (Aamurusko auringonnousussa, 1612). Aurorassa skolastisiin väittelyihin ja teologien tietämättömyyteen (”Mitä oli maailman paikalla ennen kuin maailma luotiin?”) kyllästynyt oppimaton suutari kyseenalaisti papiston auktoriteetin; Böhmen mukaan ainoa tie tietoon käy yksilöllisen kokemuksen kautta.

Taneli Kukkosen perusteellinen ja asiantunteva artikkeli ”Vahingollista viisautta? Arabialainen ajattelu ja Aristoteleen vaarat” esittelee arabiajattelijoiden Abû Yûsuf Ya´qûb Ibn Ishâq al-Kindîn (k. 873), Abû Nasr al-Fârâbîn (k. 950), Abû Hâmid Muhammad al-Ghazâlîn (1058–1111), Abû Alî Ibn Sînân (lat. Avicenna, 980–1037) sekä Abû al-Walîd Muhammad Ibn Rushdin (lat. Averroës, k. 1198) näkemyksiä aristoteelisen filosofian ja islamilaisuuden suhteesta.

Edellä mainitut ajattelijat pyrkivät selvittämään pakanallisen filosofian ja uskonnon suhteen sekä vastaamaan sellaisiin kysymyksiin, kuten kuinka kreikkalaiseen filosofiaan tulisi suhtautua tai: mitkä ovat sen yhteiskunnalliset seuraukset ja vaikutus rahvaaseen, sekä ennen kaikkea: mikä on aristotelismin ja islamilaisen lain keskinäinen suhde? Kukkosen näkökulma on poikkeuksellisuudessaan mielenkiintoinen, sillä useimmiten aristoteelisen ajattelun ”vaarallisuutta” käsitellään kuvaamalla Euroopassa 1200-luvulla huipentunutta konfliktia niin kutsuttujen radikaalien averroistien sekä katolisen kirkon edustajien, etenkin Tuomas Akvinolaisen (1225–1274), välillä.

Kulttuurihistorioitsija Pauliina Pekkarinen kirjoittaa Niccolò Leonicenon (1428–1524) esittämästä tieteenkritiikistä. Pekkarinen esittelee Leonicenon tutkielman De plinii et plurium aliorum medicorum in medicina erroribus (Pliniuksen ja monien muiden virheistä lääketieteessä, 1492), joka oli vastine auktoriteetiksi nousseen Caius Plinius Secunduksen (n. 23–79 jKr.) luonnontieteellisen ensyklopedian Naturalis historian kasvi- ja lääketieteellisiin osiin. Leonicenon katsannossa väärä tieto johtui sokeasta auktoriteettiuskosta; muiden katsannossa Leonicenon empiiriset kokeet ja oman järjen käyttäminen johtivat väärään tietoon.

Timo Joutsivuon artikkeli Galileo Galileista (1564–1642) ja aurinkokeskeisestä maailmankuvasta on teoksen selkein ja tutkimusongelmalle uskollisin artikkeli. Joutsivuo käsittelee aikakautta, jolloin eurooppalainen maailmankuva kääntyi päälaelleen. Se on myös esimerkki tapauksesta, jossa yksittäinen ihminen edustaa ”oikeaa” tietoa. Galilein tapaus on mielenkiintoinen sen vuoksi, että hän kävi sotaa kahdella rintamalla: toisaalta ”oikea tieto” oli – kirkon mukaan – peräisin Raamatusta, toisaalta – luonnontieteilijöiden mukaan – Aristoteleelta ja Ptolemaiokselta. Joutsivuo kertoo, kuinka Galilei pystyi puolustamaan kerettiläisyyden leimaa kerjäävää teoriaansa luonnontieteellisen diskurssin lisäksi Raamatun kertomusten avulla.

Heikki Mikkeli tarkastelee puolestaan 1600- ja 1700-lukujen Britanniassa syntynyttä pyrkimystä matematisoida lääketiede. Mikkeli toteaa artikkelinsa lopussa, että näsä- ja jälkiviisas tieteen harhapolkujen tuomitseminen on varsin typerää, sillä se, mikä nykyään on helppo mieltää harhapoluksi, näyttäytyi aikanaan aitona pyrkimyksenä uuden tiedon löytämiseksi.

Toiseksi Mikkeli huomauttaa, että matematiikan lakien varaan rakennettu mekanistinen filosofia toimi kimmokkeena tilastotieteellisten menetelmien kehittymiselle 1700-luvulla ja johti nopeasti terveysolojen parantamiseen. Kolmanneksi, pyrkimys matematisoida lääketiedettä muistuttaa biolääketieteen menetelmiä: nykyisin lääkärien tekemissä diagnooseissa esimerkiksi matemaattisesti mitattavilla veriarvoilla on keskeinen merkitys.

Päivi Mehtosen sisällöltään ja kirjoitustyyliltään räävittömän loistava artikkeli Warnerius Rouenilaisen 1000-luvulla ilmestyneestä satiirisesta Moriuht-runousopista käsittelee poetiikan sääntöjen ja etiikan opettamista niiden vastakohtia käyttämällä: Warneriuksen Moriuht on käänteiskertomus, joka opettaa hyvettä kuvailemalla yksityiskohtaisesti paheita ja teknisesti korrektia runoutta päähenkilön kömpelöiden säkeiden kautta.

Filosofi Timo Kaitaro kirjoittaa puolestaan ranskalaisen valistuksen klandestiinista eli kielletystä kirjallisuudesta, jolla tarkoitetaan tavallisesti uskontokriittisiä, mutta myös poliittisia tai pornografisia tekstejä – ja, tietenkin, valistusfilosofiaa edustavaa filosofista kirjallisuutta, joka ei radikaalin sisältönsä vuoksi saanut painolupaa. Kaitaron artikkelin tarkoituksena on kuvata kuinka väärää ja sen vuoksi kiellettyä tietoa esitettiin ja levitettiin.

Pahan tiedon puun päättää Janne Tunturin artikkeli fiktiivisestä historiasta. Tunturi esittelee tekstissään Thomas Chattertonin (1717–1797), joka väärensi kuvitteellisen, 1400-luvulla eläneen antikvaari Thomas Rowleyn tuottamia muistiinpanoja ja näytelmiä. 200-luvulla eläneen runoilija Ossianin tuotantoa väärentäneeseen James Macphersoniin (1736–1796) peilautuva Chatterton kirjoitti ”mahdollista historiaa” eli siitä, mitä olisi voinut tapahtua.

Herkullisimpia kohtia Pahan tiedon puussa ovat kuvaukset siitä, millaiseen loanheittoon konfliktitilanteet ovat parhaillaan johtaneet. Kuinka ”koronkiskuriksi, raivohulluksi ja juopoksi” kuvattu kirkkoherra Richter luonnehti Böhmeä juopoksi, moraalisesti arveluttavaksi, kerettiläiseksi, valapatoksi ja niin edelleen.

Kummastusta sen sijaan herättää kokoelman tekstejä vaivaava mustavalkoinen joko–tai-asettelu. Ihmiset ovat joko täysin oikeassa tai täysin väärässä. Antologiaan olisi kaivannut nykypäivänä ”oikean tiedon” edustajiksi luokiteltujen ihmisten vähemmän oikeita teorioita, kuten kertomusta Newtonin alkemiaharrastuksesta tai Immanuel Kantin ulkoavaruuden asukkaita käsittelevistä luennoista. Kirjan kuvitus on tarkoin valittua, ja sitä olisi toivonut olevan enemmänkin. Parannuksiin onkin tilaisuuksia, sillä Pahan tiedon puulle tulee vielä lukuisia jatko-osia – tulevien sukupolvien kirjoittamina.