Runoja

Irlantilaisen runoilijan Michael O´Loughlinin Runoja vie lukijan yhteiskunnan hämäriin nurkkiin, öisille kaduille, nuhjuisiin baareihin ja joutomaille. Valikoima koostuu O`Loughlinin runoista vuosilta 1980–2015. Irlantilaista nykyrunoutta ei ole juurikaan suomennettu, joten Runoja tarjoaa näköalan paitsi maan runouteen myös irlantilaiseen yhteiskuntaan.

O´Loughlin esitellään työväenluokkaisena sukupolvensa äänenä.

Poetry International ‑verkkosivuilla O´Loughlin esitellään työväenluokkaisena sukupolvensa äänenä, sukupolven joka on vieraantunut vanhoillisesta Irlannista ja kansallismielisyydestä. Runojen minä on maailmankansalainen, eikä halua identifioitua kansalliseen identiteettiin, tuntee vastenmielisyyttä iirin kieltä ja kelttiläisen mytologian sankarihahmoja kohtaan, mutta ei niiden olemassaoloa voi kieltääkään. Tämä tulee esiin mm. Ulaid-taruston kaskushahmoa Cuchulainia kuvaavassa runossa:

“Mutta tässä eräänä iltana televisiota katsoessani/aloin luoda kuvaa sinusta Cuchulainn/ilmestyit eteeni kuin joku mustavalko tv:n/surkuhupaisa kummajainen/amerikkalaisessa scifi-sarjassa./Ilmiselvä marsilainen ihmisen asussa/sinä tömistelit sinne tänne isoissa saappaissasi.” (s.12)

Runojen teemaksi hahmottuu siirtolaisuus, pakolaisuus, vierauden kokemus, kielen ja puheen muurin tai esteen kaltaisuus, sen rajallisuus kommunikaatiovälineenä. Runojen minän suhde muihin ihmisiin on irrallinen, ihmiset ovat usein muistoja, mielessä kummittelevia haamuja, outoja kehollisia tuntemuksia, tihkusadetta hermopäissä. Runot sijoittuvat usein urbaaniin miljööseen, mutta runojen kaupungit eivät ole vain tapahtumapaikkoja, vaan myös henkilöhahmoja, joilla on oma kielensä ja omat oikkunsa.

James Joyce rakensi pikkutarkan Dublinin Ulysess-romaanissaan, mutta kaupungit O´Loughlinin runoissa näyttäytyvät ekspressiivisiltä voimakastunnelmaisilta sutaisuilta, oudon samanlaisilta kaikki:

“Tämä kaupunki on värjännyt hiuksensa vaaleiksi/ja käynyt rintojen kohotusleikkauksessa/ näyttääkseen siltä huoralta/ hotellin aulassa/ missä päin maailmaa tahansa.” (s.90)

Runouden punkkia

Runot ovat täynnä mätänemisen tuhoutumisen, sodan ja väkivallan kuvastoa. Olisi liian helppoa kuitata runojen maailma toksisen maskuliinsuuden kuvauksena tai rappioromantiikkana, koska runot menevät syvemmälle yhteiskunnan ja historian kipupisteisiin. Musiikki on useissa runoissa olennaisessa osassa, ja kokoelman aggressiivisen kuvaston voi tulkita ammentavan brittiläisen punkmusiikin perinnöstä, sekä myös Pohjois-Irlannin lähihistorian konflikteista. Toisteinen rosoisuus alkaa välillä jo puuduttaa, mutta onneksi tunnelmaa leikataan viistoon huumoriinkin, esimerkiksi kun nyrkkeilijä huitoo kinkkumaisilla nyrkeillään.

Vaikka yhteiskunta ympärillä kuvataan kylmänä ja kovana, runoissa välähtää myös inhimillinen lämpö. Suhde ristiriitoihin ja elämän suuriin kysymyksiin, kuten rakkauteen ja kuolemaan, on peloton, ja näin runot näyttävät miten kaunis ja julma, kova ja lämmin maailma on
“Tallon pitkin laitumia/potkin nuput voikukkien olkapäiltä/temmelsin vehnäpellolta sisälle/maalaistalon keittiöön/ ja kajautin ilmoille hurjapäisen huutoni: /Kelta! Kelta! Kelta! /Mutta hän nosti minut polvelleen/ja sanoi: ei, vaan keltainen./Minä säteilin, toistin kaikuna keltainen/mutta se on väri/jota en voi sanoa nähneeni/ennen kuin näin hänet sairaalan vuoteella/keltaisena kuin syöpä ja nikotiini.” (s.17)

Kaupunki tuhoutuu, rakastetun reidet murenevat ja ruohon alla mädäntyy maan sydän.

OLoughlinin runot ovat päällisin puolin helposti lähestyttäviä, tyyliltään kuin katurunoutta joka ei kikkaile kielen eri rekistereillä tai vivahteilla vaan luottaa kielikuvilla maustettuun simppeliin tarinankerrontaan, mutta yksiulotteisiksi runoja ei voi sanoa, niin paljon ne sisältävät viittauksia Irlannin historian, muihin kirjailijoihin ja ylipäätään elämään kaikkine kerroksineen. Runoissa mikään ei ole paikoillaan vaan jatkuvassa liikkeessä, kaupunki tuhoutuu, rakastetun reidet murenevat ja ruohon alla mädäntyy maan sydän. Maailma tuntuu olevan surrealistisessa metamorfoosin tilassa, jossa runon minä ei tiedä onko hän veltto ampiainen pimeässä asunnossa vai jokin Kafkan luomus.

Free-jazzin rytmi

Runoissa ollaan usein matkalla ja liikkeessä, mutta liikettä ei kuvata kevyesti soljuvana eteenpäinmenona vaan kompurointina jäätyneessä mudassa ja päivien pakonomaisena marssina. Runojen rytmi on kuitenkin vapaasti soljuvaa, se muistuttaa beat-kirjailijoiden tavoittelemaa free-jazzin rytmiä.

O´Loughlinin Runoja voisi verrata Jack Kerouacin beat- kirjallisuuden klassikkoromaaniin Matkalla. Sama päihdehuuruinen liikkeelläolo läpäisee molemmat teokset. Kuten Matkalla-romaani, myös O´Loughlinin Runojen aihepiiri laajenee päämäärättömästä sekoilusta porvarillisten arvojen ja yhteiskunnan valtarakenteiden kritiikiksi. Kuten beat-kirjailijat, O´Loughlin ammentaa runoihinsa aineksia kaduilta, baareista, huoltoasemilta ja nyrkkeilykehistä. Korkeakirjallista ainesta O´Louglin ei tosin hylkää, runot vilisevät alluusioita menneisiin kirjailijoihin kuten Ovidiukseen, James Joyceen, Osip Mandelstamiin ja Michael Hartnettiin.

O´Loughlin ammentaa runoihinsa aineksia kaduilta, baareista, huoltoasemilta ja nyrkkeilykehistä.

Hienoimpia hetkiä Runoja tarjoilee silloin, kun arkisuuden verho repeää ja paljastaa maagisia näkyjä. Toisinaan kaikki kaupunginosat ja tapahtumat tuntuvat toimivan synkronoidusti, samaa kokonaisuutta palvellen, kuin olisivat osia jostain suuresta pelistä tai orkesterin soittajia soittamassa samaa sinfoniaa:

“tavaraa rahdataan lähiöihin pakettiautoilla/painokoneet juoksuttavat mustia kieliään/Pitkin paperin valkoista vatsaa./Kätemme löytävät toisensa./Aurinko änkyttää rakennusten väliköistä/kaupunki pyyhkii hikeään ilmaan./Olet opaali kaupungin navassa;/ miljoonia näkymättömiä linjoja verso silmistäsi/ päivä käy läpi asteikkojaan/tutisemme huipulla miljoonien/ikkunoiden ja auton kattojen välähdellessä allamme/Kaupunki riippuu vaaleansinisessä savusumussa/kuin valtameren ylle ripustettu sinfoniaorkesteri/yksikin harhanuotti ja tämä kaikki putoaa/me istumme pöydän äärellä hiljaa, laulamme.” (s.33-34)