Punainen sohva

Juna huojahtelee eteenpäin halki Venäjän. Raunioituneita asemarakennuksia, datšoja ja hiljaisia metsikköjä vilahtaa ohi. Nainen, Anne matkustaa kohti Irkutskia. Nuoruuden aatteet ovat auttamattomasti takana, uusia kiinnekohtia ei ole löytynyt tilalle. Jotakin sentään tapahtuu, vähintään juna etenee raiteilla, ja matkalla on myös tarkoituksensa – mutta mikä?

Vaikka matka on pitkä ja Venäjä suuri, romaani on henkäyksenkevyt. Punainen sohva (Le Canapé rouge)on Michèle Lesbren kymmenes kirja ja ensimmäinen suomennos. Lesbre on ranskalainen kirjailija, joka uransa alussa kirjoitti noir-tyylisiä kirjoja ja on sittemmin tullut Ranskassa tunnetuksi hienovaraisen, elegantin proosan edustajana. Näyttelijä Timo Torikan suomentama, vuonna 2007 ranskaksi julkaistu Punainen sohva on ollut Goncourt-palkintoehdokkaana.

Annen entinen rakastettu Gyl on muuttanut Baikal-järvelle maalaamaan ja tekemään teatteria paikallisten kanssa, elämään todeksi unelmaansa paremmasta maailmasta, koska ei ”halunnut luopua kaikesta siitä, mikä oli antanut merkityksen hänen siihen astiselle elämälleen; ihannemaailman rakentamisesta.” Alun säännöllisen yhteydenpidon jälkeen miehestä ei ole kuulunut. Mitä on tapahtunut? Onko Gyl onnistunut siinä, missä Anne ja koko muu maailma eivät? Siitä Anne tahtoo ottaa selvän.

Ajasta ja paikasta irrallaan

Junamatkan edetessä Anne vaipuu muistoihin Gylistä sekä etenkin viime aikojen tapahtumista kotona Pariisissa. Sinne jäi tärkeä henkilö: naapurissa asuva vanha nainen, entinen hatuntekijä Clémence Barrot, jonka luona Annella on ollut tapana käydä lukemassa ääneen. Anne on myös kertonut vanhalle rouvalle Milena Jesenskásta, Olympe de Gougesista ja Marion de Faouët’sta ja muista historian vahvoista naisista.

Yhdessä Anne ja Clémence ovat kuin vanhat ystävykset, jotka laskeutuvat alakerran baariin juomaan lasilliset valkoviiniä ja höystävät juttujaan makoisilla nauruilla. Suhde naapurin rouvaan on muodostunut Annelle tärkeäksi.

Samalla kun Siperian-juna kolisee eteenpäin, vanha nainen tekee punaisella sohvalla omaa matkaansa halki elämänsä, yhä syvemmälle muistoihinsa kadoten. Vähintään yhtä tärkeäksi kuin eteenpäin kulkeva juna romaanissa muodostuukin vanhan rouvan sohva ja valokuva, joka sohvan istuimen ja selkänojan väliin on työnnetty. Omaa matkaansa liittyvät tarinassa tekemään myös Kafkan kirjeenvaihtotoveri, kääntäjä ja kumppani Milena, Naisten oikeuksien julistuksen kirjoittaja Olympe de Gouges ja muut naiset, joiden kohtaloiden merkitys ja symboliikka romaanin tarinan kannalta avautuu vaihdellen.

Tässä Trans-Siperian-romaanissa Venäjä ei tule lähelle tuoksuina, ääninä ja törmäyksinä rujoihin elämänkohtaloihin. Maa liukuu ohitse sarjana maisemia, jotka eivät koskaan muutu. Myös matkatoverit ovat lähinnä joukko nimiä: Tanja, Vasili, Pjotr, Vera, Boris, Vanja. Vain yksi muodostuu merkitykselliseksi: Igor, joka nojailee ikkunaan ja puhaltelee savukiehkuroita yöhön. Igor ei juuri puhu, mutta Annesta heidän kohtaamisensa  on kohtalon sanelema. ”Kuinka jakaa mitään hänen kanssaan, kun minä olin vain läpikulkumatkalla ja hän kantoi ruumiissaan koko maansa historiaa?”, Anne miettii. Hiljaisuus on lopulta ainoa asia, jonka hän ja vaitonainen venäläinen pystyvät jakamaan.

Koko Venäjä tuntuu suurelta, luoksepääsemättömältä maalta, jota painaa raskas historia ja jonka kieltä Anne puhuu vain auttavasti. Eteenpäin huojahteleva juna ja samanlaisina toistuvat maisemat imaisevat Annen irralliseen olotilaan, jossa ympäröivä todellisuus ulottuu vain hipaisuetäisyydelle, mutta oman pään sisällä ajatukset, huoli Gylin kohtalosta ja naapurin vanha nainen vainoavat jatkuvasti.

”Aina vain tuo sama rajaton äärettömyys, mihin omatkin rajani hukkuivat ja jonne hukkui myös etääntymisen tunne, minkä joskus kokee huimauksena tai pelottavana aavistuksena. Unohdin itseni tai tarkemmin sanottuna minut nielaisi, huumasi, päihdytti matkan synnyttämä yksinäisyys ja hetkellinen kiintopisteiden ja tapojen menettäminen.”

Veteen piirrettyjä viivoja

Torikan suomentamina lauseet tipahtelevat kevyinä ja ilmavina. Romaani sisältää joukon viehättäviä ajatuksia ja tunnelmallisia tuokiokuvia. Samanlainen kiintopisteettömyys, jonka vallassa Anne matkustaa, leimaa silti lukukokemusta.

Teemat, joita Annen menneisyydestä, nykyhetkestä ja matkanteosta tuntuu aukeavan, erottuvat vain häilyvästi. Mistä Anne on tulossa, mitä kohti juna häntä kuljettaa? Venäjän lähimenneisyyttä Staliniin ikeen alla sekä aatteita, joihin Anne ja Gyl joskus uskoivat, kosketellaan varsin viitteellisesti. Entä rakkaus? Tässä vaiheessa elämäänsä Anne havainnoi sitä lähinnä tarinoissa ja toisten ihmisten elämässä – vaikka lupauksia jää ilmaan.

Junamatkan lineaarinen eteneminen on vain pintaa: romaanin rakenne on syklinen, kuten koko elämä, teos tuntuu sanovan. Ihmiskohtalot toistavat toisiaan, jotkut kohtaamiset lipuvat ohitse jälkeä jättämättä, toiset muodostuvat merkityksellisiksi, yllättäenkin. Tämä tarina jää kuitenkin leijumaan ilmaan rajoiltaan häipyvänä välähdyksenä, josta on hitusen vaikea saada otetta.

Lauseet tipahtelevat kevyinä ja ilmavina.

Irkutskissa Anne pääsee lopulta ympäröivän todellisuuden kanssa samaan rytmiin, antautuu kaupungin ääniin ja virtaan. Löytyy myös pieni kylä Baikal-järven rannalla ja liuta lapsia, joille ystävällinen mies on rakentanut leijoja. Onko mikään kuitenkaan sitä, millaiseksi Anne kuvitteli – myöskään hänen matkansa tarkoitus?

Ehkä tärkein kysymys Punaisen sohvan lukukokemuksen kannalta on: kuka Anne oikeastaan on? Kertojanääni ei soi vahvana. Näin myös jännite sen välillä, mitä Anne luuli lähteneensä Siperiasta etsimään sekä sen välillä, mitä hän lopulta löytää, ei rakennu erityisen voimakkaaksi.

Vastakohdaksi Annen hapuilulle muodostuu Clémence, joka on ikänsä puolesta tuomittu pysyttelemään sisätiloissa, mutta jonka elämänasennetta Anne ihailee. Elinvoimaisinta niin tarinassa kuin koko romaanissa on juuri naapurin hauras vanha hattutehtailija.