Jos ajatuksen Kalevalasta esitti ensimmäisenä runoilija K. A. Gottlund, niin Udmurtian Gottlund on tutkija ja kirjailija Kuzébaj Gerd. Udmurttien eli votjakkien Elias Lönnrot taas on Mihail Hudjakov.

Kun usko yhteiseen menneisyyteen oli vahva, Lönnrot juoksi kasaan Suomen kansan vanhoja runoja ja kirjoitti mahdollisimman yhtenäisen eepoksen. Kalevala vahvisti myös Gerdin uskoa vastaavaan runoelmaan udmurttien muinosista lauluista, mutta Stalin lopetti hänen juoksunsa marraskuussa 1937.

Sammon sirpaleita jäi henkiin Gerdin kirjoituksissa. Yhdistämällä Gerdin muistiinpanoja useiden muiden tutkijoiden proosamuodossa tallettamiin runokeräelmiin Hudjakov riimitti omaa kansalliseepostaan.

Urakasta ymmärtää ehkä jotain, kun kuvittelee Kalevalan venäjäksi. Kun Hudjakov käänsi votjakkien laulamat runot venäjäksi, niin miksei Kalevalan kansan runoja julkaistu ensin venäjäksi, silloin kun tsaarin vallan alla elettiin. Tai miltä Lönnrotin eepos kuulostaisi, jos käsillä olisi ollut vain proosamuotoisia muistiinpanoja Vanhan Karjalan Runoista?

Stalinin vallan alla votjakista tuli udmurtti vuonna 1934. Venäjänkielisenäkin Hudjakovin käsikirjoitus oli niin Neuvostoliittoa hajottava yksityisyritys, että votjakkien runoelma jäi pöytälaatikkoon. Siitä huolimatta runoilija ammuttiin joulukuussa 1936. Saman vuoden tammikuussa hänelle oli myönnetty tohtorin arvo tieteellisistä ansioista.

Jos Lönnrot olisi kuollut 42-vuotiaana, 50-runoisessa Kalevalassa olisi vain 32 runoa ”Suomen kansan muinosista ajoista”.

Käsikirjoitus hautautui arkistoihin

Udmurttilainen kirjallisuuden tutkija Foma Jermakov löysi Hudjakovin 55-liuskaisen käsikirjoituksen Leningradin arkistoista vuonna 1966. Vasta kaksikymmentä vuotta myöhemmin udmurttirunoilija ja folkloristi D. A. Jašin julkaisi suurimman osan runoista, mutta sensuroi Neuvostoliiton teoriassa mahdollisiin, käytännössä mahdottomiin itsenäisten kansojen välisiin vastakkainasetteluihin viittaavat säkeet ja luvut.

Vuonna 1997 S. F. Vasiljev ja V. L. Šibanov saivat julkaistuksi sensuroidut osat. Kolme vuotta myöhemmin Udmurtian radio lähetti kirjallisuuden professori Vasili Vanjuševin käännöksen koko teoksesta ja se muokattiin kirjaksi nimellä Dorvyžy vuonna 2004. Nimen ”dor” tarkoittaa lähinnä kotimaata ja ”vyžy” ikiaikaisia sukujuuria. Hudjakov itse ei ehtinyt antaa teokselleen nimeä.

Tutkija Esa-Jussi Salminen (s. 1973) kiinnostui Dorvyžysta syksyllä 2006 työskennellessään Udmurtiassa kieliassistenttina. Esipuheen lisäksi Salminen vastaa runoelman suorasanaisesta käännöksestä venäjästä suomeen, ja Jorma Vakkuri (s. 1943) on muokannut runoja kalevalamittaan. Vakkuri on julkaissut tietokirjallisuutta, ja kronikkarunoelma Lämpenee (Lulu 2009) on hänen ensimmäinen kaunokirjallinen teoksensa.

Lisätietoa Dorvyžin taustoista tarjoavat viitteet ja Vanjuševin esipuhe Udmurtiassa ilmestyneeseen käännökseen. Teos on kuvitettu udmurttitaiteilija Vjatšeslav Mihailovin piirroksilla.

Ugrisuomennoksia julkaistaan vähän

Venäjällä asuvien suomalais-ugrilaisten kansojen kirjallisuutta on suomennettu vähän. Suoraan ugrikielistä on saatu lähinnä runoutta. Kirjaksi asti udmurttilaista runoutta on kääntänyt vain professori Raija Bartens kokoelmiin Joutsenet Jumalan kasvoilla (SKS 1994) ja Suuren Guslin kaiku (Suomalais-ugrilainen seura 1995).

Dorvyžin viitteiden mukaan ”gusli (udm. krez´) on udmurttilainen, suomalaisen kanteleen tyyppinen kielisoitin”, joita on kahta tyyppiä: pientä guslia käytettiin arkena ja isompaa kulttiguslia pyhien lehtojen rukousjuhlissa.

Hudjakovin alku- ja lopetussäkeiden välissä Dorvyžiin kuuluu kymmenen laulua, jotka voi kuvitella guslin säestyksellä esitetyiksi. Muinaiset jumaluudet Inmar (= taivas), Kyldys’in (= maa) ja Kuaz’ (= sää) syntyvät, kansat taistelevat ja onni kadotetaan. Lopulta tuohinen Pyhä kirja poltetaan ja ennustetaan tulevia aikoja.

”Rakkaat ja kalliit Kuaz’ille
ovat synkät kuuset tässä
ankarine muotoineenkin.
Niin siis jumalat jo omivat
nämä kolme metsän puuta
muistuttamaan luonnostansa:
Inmar – männyn, keisarhongan
Kyldys’in – koivun, riemuritvan
sen elävän, vihervän voiman,

Kuaz’ – kuuset, miettiväiset,
tuimina kaus katselevat.”

(”Ensimmäinen laulu: Inmar, Kyldys’in ja Kuaz’”)

Runoissa itää hyviä jutun-, jos ei laulunjuuriakin; Dorvyžin pohjalta pääsee vertailemaan vaikkapa votjakkien ja muiden ugrikansojen puukäsityksiä ja -mytologioita. Mutta laulujen juoni hyppii, ja Hudjakovin eri lähteistä kokoamien säesirpaleiden saumat näkyvät. Salmisen esipuheenkin mukaan ”eepos alkaa muinaisista ajoista, mutta päätyy puolivälin jälkeen läheisempiin aikoihin, joista kerrottaessa esiintyy nytkin käytössä olevia paikannimiä”.

Nämä jonkinlaisiin historiallisiin tositarinoihin liittyvät paikannimet löytyvät esipuheen kartasta, joka on yhtä tarpeen kuin viitteet.

Tyylinä kalevalamittainen murrelmasäe

Perimmiltään kansanlaulujen pätkiminen liittyy kieleen. Äidinkieli näyttäisi sanan alkuperäiset ugrijuuret paremmin kuin isäntäkieli venäjä. Niin Kalevan kuin Dorvyžin laulut on äänitetty parhaiten paikanpäällä ensimmäisiin muistiinpanoihin.

Ymmärtämistä ei helpota Vakkurin käyttämä kalevalamittainen runomuoto, jossa murrelmasäkeitä on enemmän kuin yleensä. Salmisen mukaan tiivis tyyli alkusointuineen ja toistoineen vastaa alkuteoksen esitystapaa, mutta lukijan kokemus on tikkuinen. Silti ymmärtää hyvin, miksi aina niin positiiviset stalinistisankarit halusivat sensuroida 10. laulun mukana nämä loppusäkeet:

”’Tuskailijoiks’ sanotaan meitä,
surua puutteessa elämme,
tunnemme nälän ja sairaudet,
onnettomuudet ja rikokset.
Mutt’ vielä synkempä on edessä,
uusi rotu on tuleva,
kooltansa kuin muurahaiset,
rotu se on ’rääpäleiden’.
Heitä seitsemän vain vaivoin

pystyy nostamaan heinänkorren
kaikki voimansa pinnistäen.
Hiiret heidän hevosiansa.
Rääpäleille kärsät kuin sioilla,
levee rumakita kärsässänsä.
Vähitellen poiskuolevi
koko rotu ihmisinehmoisten.”

Vaan mistä syntyy halu mestaroida näitä murrelmasäkeitä suoremmaksi suomeksi? Ehkä saman syyn takia runoutemme valjastettiin vapaaseen säkeeseen. Joka tapauksessa käsillä on käännös, jossa riittää suomentamista toisillekin.

Uusia runoilijoita olisi auttanut, jos joko alkuperäisteksti venäjänkielisenä tai Viktor Šibanovin vuoden 2008 udmurtikäännös, olisi taitettu kirjaan. Se olisi mahtunut kapeapalstaisten murrelmasäkeiden rinnalle.

Jaa artikkeli: