Loistaen olet

Miia Toivio on varmasti tuttu monille runokenttää seuraaville, ennen kaikkea Tuli&Savu -lehden entisenä päätoimittajana. Pitkäaikaisena runovaikuttajana tunnetun kirjoittajan esikoisteos synnyttää monenlaisia ennakko-odotuksia. Loistaen olet on kuitenkin niin hieno kokoelma, että sitä voi pitää yllättävänä: se on hiottu, moni-ilmeinen ja omaperäinen teos, ei pelkästään harvinaisen kypsä esikoinen vaan harvinaisen hieno runoteos.

Toivion runouden tärkeimpiin piirteisiin kuuluu kielen vahva kohosteisuus ja keinotekoisuuden tuntu. Toiviolle runouden kieli on jotain muuta kuin arkikieli, vaikka monia hyvin arkisiakin sävyjä hän runoissaan käyttää. Runoudessa arkikielikin kuitenkin muuttuu, siitä tulee omaehtoista, latautunutta ja epätavallista. Toivion teksti ei pyri kuulostamaan luontevalta, puheenomaiselta tai yksiselitteisellä tavalla todellisuutta kuvaavalta. Kieli on eksplisiittisellä tavalla läsnä omassa outoudessaan; runot ovat kielellisiä olioita, jotka pyrkivät mahdollisimman merkityksillä latautuneeseen ilmaisuun.

Erityisesti kokoelman viimeisessä osassa ”Loistaen olet” suomen kielen syntaktisia mahdollisuuksia käytetään varsin ainutlaatuisella tavalla. Lauseet vääntyvät joka suuntaan ja menevät solmuun: ”Onneaan pusertaa taivaasta se, joka uskoi ja lähti, / kaikki minkä se hioo, veljeni läpi purjeeksi heitän. / Niin silmän se on, niin taivas, vehmasta putoilevat kaikki, / kuin lävitseni oman joka lähti.”

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että Toivion runous olisi vaikeaa ja vakavaa, ryppyotsaista tai elitististä. Loistaen olet on myös hyvin leikkisää runoa: se sisältää tarkoituksellisia kitsch-aineksia ja puhekielen sävyjä, jotka saavat uusia merkityksiä asettuessaan uusiin yhteyksiin. Harva nykyrunoilija uskaltaisi kirjoittaa tämänkaltaisia säkeitä: ”ja siinä sitten me, / toisiamme hellitellen / toisissamme kellien / muotoamme huulillamme hiljaista viisautta”. Toivion runojen kielimaailmassa säkeet tuntuvat kuitenkin täysin luontevilta – tai ehkä pikemminkin juuri epäluontevuudessaan asiaankuuluvilta.

Toivion runoudelle ja sen kielelle erityisen tyypillistä on suomalaisessa runoudessa harvinaisen voimakas äänteellisyyden korostuminen. Sanojen sointi tuntuu usein ohjaavan runon muotoutumista: ”Anna kukan nukkua, laukata kuten laukut, / kiiriä yli niittyjen, yli liittymien, yli veden”. Runot rakentuvat tämän äänteellisyyden ympärille hyvin hienostuneesti ja hiotusti. Usein nimenomaan sointi ja musiikillisuus pitävät yhdessä hyvin erilaisista aineksista koostuvaa runoa.

Poikkeuksellisen kiehtovaa Toivion runoudessa onkin juuri tapa, jolla hiottu äänteellisyys ja muut taitavasti käytetyt poeettiset keinot sulauttavat erilaisten kielen rekisterien ja aiheiden kirjon ikään kuin yhdeksi olioksi. Toivion kielitietoisuus ei nimittäin tarkoita, että hänen runoutensa olisi runoutta kielestä tai jonkinlaista metarunoutta. Pikemminkin päinvastoin: juuri hänen omaleimainen ja itsetietoinen kielensä mahdollistaa sen, että kokoelma voi käsitellä hyvin monia eri aiheita, viitata moniin suuntiin. Kielen erilaisten rekisterien sekoittuminen tuo aina mukanaan myös erilaisia sosiaalisia konteksteja.

Niinpä Toivio voi aloittaa runon leikkisänä satumukaelmana, jatkaa muuttamalla ainakin näennäisesti aihetta useaan kertaan, puhua identiteetistä ja halusta ja päätyä lopulta poliittiseen sfääriin, suorastaan nerokkaalla aforistisella kiteytyksellä: ”tätä on / vapaus puhtaimmillaan: silkkaa himoa ja etuoikeuksia”. Runon etenemisen logiikka on vaikeasti ymmärrettävää, mutta silkka kielellinen intensiteetti saa lukijan mukaansa. Runo kuljettaa lukijaa sellaisia reittejä pitkin, joita hän ei muuten koskaan tulisi kulkeneeksi.

Tämä ”kuljettaminen” on muutenkin kiinnostavaa. Toivion runot ovat yleisesti ottaen harvinaisen vähän kertovia, narratiivisia. Harva niistä kertoo selkeästi hahmotettavaa kertomusta mistään itsensä ulkopuolisesta maailmasta. Silti Toivio hyödyntää kiehtovalla tavalla kertomuksellisia rakenteita ja konventioita, erityisesti kokoelman neljännen osan ”Ex Nihilo” komeissa ja salaperäisissä proosarunoissa. Narratiivisten rakenteiden ei-kertovalla hyödyntämisellä Toivio saa lukijan mukaansa, johdattaa hänet outoja reittejä pitkin jonnekin, mihin hän ei muuten koskaan pääsisi. Nämä runot kertovat historiasta, halusta ja kielestä – mutta mitä, se täytyy jokaisen päättää itse. Tai sitten runo päättää itse kertoa jotain aivan uutta jokaisella kerralla, kun sen lukee.

Muuan kiinnostava piirre Toivion kokoelmassa ovat sen toistuvat viittaukset suomalaisen modernismin perinteeseen, ennen kaikkea Paavo Haavikkoon. Selkeitä alluusioita Haavikon runoihin löytyy useasta runosta, niin ilmeisellä tavalla, että sitä on pakko pitää jonkinlaisena ohjelmanjulistuksena.

Ilmeinen tulkintatapa olisi ajatella Toivion haluavan osoittaa siirtymää modernista postmoderniin. Eräässä Toivion runossa Haavikon klassinen muotoilu ”puhe virtaa virtaavassa maailmassa / puhe virtaa virtaavassa maailmassa / ja sinun täytyy itse tietää miltei kaikki” muuttuu muotoon ”Sun huulet virtaa virtaavassa maailmassa / Sun huulet virtaa virtaavassa maailmassa / Sun huulet virtaa virtaavassa maailmassa / Ja ne on itse otettava kiinni melkein kaikki” kuin kuvittaakseen siirtymää modernismin epistemologiasta postmoderniin halun talouteen. Toinen runo alkaa yksinkertaisella toteamuksella: ”Hyvästi, moderni”.

Silti tämä olisi mielestäni liian yksinkertainen tulkinta. Miksi runoilijan pitäisi erikseen julistautua postmoderniksi nyt, kun modernismin kultakaudesta on aikaa puoli vuosisataa ja postmodernismikin alkaa jo olla kuoleman kielissä? Sitä paitsi Toivion runoissa, niiden hiotussa ja punnitussa ilmaisussa, on selkeitä yhtäläisyyksiä modernismin parhaiden perinteiden kanssa. Ehkä Toivio ehdottaakin modernismin uudelleen löytämistä, entistä avoimemmassa ja leikkisämmässä muodossa; ehkä tämä on yksi mahdollinen tie suomalaisen runouden tulevaisuuteen.