Säde

Miina Supinen kirjoittaa sellaisia kirjoja, joista ei voi olla ilahtumatta. Hämmästyttävän erinomainen esikoisromaani Liha tottelee kuria (2007) on hilpeängroteski kuvaus perheestä, jonka nuorukaiset kommeltavat sadomasokismin ja steroideilla buustatun bodauksen ihmeellisissä maailmoissa. Novellikokoelma Apatosauruksen maa (2010) piristää absurdilla lennokkuudellaan. Supiselta on ilmestynyt myös Anne Leinosen kanssa kirjoitettu romanttinen jännäri Rautasydän (2011) ja humoristisiin radiokuunnelmiin perustuva Orvokki Leukaluun urakirja (2013).

Säde sijoittuu suomenuskoiseen kulttiin, jonka karismaattinen johtajatar palkkaa arkeologin apulaisineen tutkimaan muinaisen uhripaikan hautoja. Haudankaivuu etenee verkkaisesti, mutta juonen laahaavuus onkin romaanin ainoa miinus. Romaani osoittautuu enemmänkin hahmovetoiseksi, ja hahmokuvaus on onneksi erinomaista.

Supisella on hämmästyttävä taito kirjoittaa kirjoja, jotka tuntuvat täysipainoisen humoristisilta mutta samaan aikaan täysin vakavasti otettavilta. Tämä ilmenee myös Säteen päähenkilöissä, jotka ovat lähtökohdiltaan suorastaan käveleviä kliseitä mutta jotka on silti kirjoitettu eläviksi, eheiksi ja koskettaviksi.

Blondi, koodari ja täyskyrpä

Säde on blondi, tosi blondi. ”Säde söi jälkiehkäisypillereitä kuin karkkia.” Kliseet ovat kohdallaan, mutta se ei tässä hahmoa ohenna.

Blondius on toki myös katsojan silmässä ja määrittää, miten Säteeseen suhtaudutaan. ”Kun joku vain näkeekin mut, niin se on heti sanomassa jotain. Siitä on olemassa sellainen feministinen teoriakin. Näteille tytöille saa kuka vaan sanoa mitä vaan. Ihan samalla lailla kuin jos menee pellenaamarissa kadulle. Kuka vaan saa hihkua että kato, sulla on pellenaamari, miten menee? Mulla on käytännössä pellenaamari koko ajan päällä.”

Romaanin koskettavin kohta on kolmen sivun kuvaus Säteen lapsuutta määrittäneistä tapahtumista.

”Ole sinä sellainen päivänsäde. Niin kuin sinä osaat olla, sellainen meidän ilopilleri.”

…

”Okei.”

Säteellä on poikaystävänään Antti, komea mutta tunneilmaisultaan täysin estynyt asperger-koodari, joka kaiken aikaa ohjelmoi kännykkäpeliä zombeja vastaan taistelevasta narkoleptikosta. Kukaan ei luonnollisesti tajua, mitä Säde näkee Antissa. ”Hän oli vihdoin tavannut olennon, joka antoi hänen uida pimeyden virrassa eikä vaatinut häneltä vitsejä tai hyviä juttuja tai keikistelyitä tai ylipäänsä mitään.”

Supisella on hämmästyttävä taito kirjoittaa kirjoja, jotka tuntuvat täysipainoisen humoristisilta mutta samaan aikaan täysin vakavasti otettavilta.

Romaanin toinen päähenkilö on irstailusta koko identiteettinsä rakentanut arkeologian professori Victor Allcock, joka iskee kaivauksellaan opiskelleen Säteen Kreikassa ja saapuu myöhemmin Suomeen johtamaan muinaishautojen tutkimusta.

”Kenenkään ihmisen nimi ei ole Allcock”, protestoi Antti. Romaaneissahan ihmisillä usein on tällaisia symbolirikkaita nimiä, mutta oudommalta tuntuu ajatella niitä tosielämän brittejä, jotka kyseisen nimen kanssa joutuvat elämään. Antti lanseeraa myös suomennoksen ”täyskyrpä”. Vicille irstailu onkin elämäntapa: ”Olin minä kyllä karmea runkkari. Ei siitä mihinkään pääse.” Kaikesta huolimatta hahmo on varsin sympaattinen.

Näiden kahden keskenään päinvastaisen miehen välillä Säde poukkoilee romaanin aikana. Kiinnostavaahan sitä on lukiessa jännittää, kestääkö Säteen ja Antin vapaan suhteen polyamoristinen ihanne käytännössä ja pitääkö Vic uskollisuutta niin merkityksettömänä kuin väittää silloinkin, kun nainen osoittautuu häntä vapaamielisemmäksi.

Ateismin lohduttomuus ja uskon järjettömyys

Teemana romaanissa kulkee ateismin ja uskonnon vastakkainasettelu. Teeman käsittelyä vaivaa juonen verkkaisuus. Suomenuskoiseen kulttiin syventyminen tuntuisi mielenkiintoiselta, muttei sitä päästä kunnolla käsittelemään pitkään aikaan. Sivulla 106 Säde hoksaa, ettei pakanuus liitykään satanismiin, ja vielä sivulla 218 henkien kansoittama, animismin ja polyteismin sävyttämä pakanallinen maailmankuva erotuksena monoteistisestä on Säteelle uusi ajatus.

Tässäkin mennään siis hahmokuvauksen ehdoilla. Ei Säde ole varsinaisesti tyhmä (vaikka tästä muut hahmot vielä väittelevät romaanin alkupuolella). Mutta kyseessä on tapa-ateistin kasvukertomus, eli hahmo oppii matkan varrella.

Teemana romaanissa kulkee ateismin ja uskonnon vastakkainasettelu.

Tällä lailla saadaan kyllä tilaa takaumille, joissa käsitellään milloin mitäkin uskonnollisia suuntauksia. Ei ehditä sellaiselle kaikenkattavalle hörhösfäärin kiertoajelulle kuin Leena Krohnin Daturassa, mutta muutama lempeän ironinen luonnekuva jää mieleen sekä ateisti- että hörhösektorilta, sellaisia hahmoja, joita tuntuu aina tulevan vastaan tosielämässäkin.

Esimerkiksi älykäs Joonas, joka Hengentaidon messuille soluttautuneen Tieteellisen Maailmankuvan Seuran ständillä väittelee virnuillen kumoon neuvotonta skitsofreenikkoa. Tai henkistymisestään ylpistynyt meditaatioharrastaja: ”Mä en ymmärrä, miksi kaikki pitävät niin lujasti kiinni materialismista tai ulkoisista saavutuksista. Mulle ne eivät merkitse mitään. Mulle on tärkeintä myötätunto.”

Näitä yleisluontoisia uskonnon ja ateismin vastakkainasetteluita vaivaa silti tuntu siitä, että kuljetaan kuluneella maaperällä.

Siinä vaiheessa kun päästään kunnolla käsittelemään sitä suomenuskoisten kulttia ja Säde perehtyy paikallisiin kirjahyllyihin, kerrontaan tulee sellainen vire, että on päästy asiaan. Eikä Sädekään kuulosta enää tietämättömältä vaan latelee osuvia ja mieleenpainuvia huomioita raikkaan suorasukaiseen tyyliinsä.

Markkinavoimista: ”Ne hassun nimiset taruolennot, tontut ja henget. Eiväthän ne vastanneet Jeesusta, Säde ajatteli. Ne vastasivat markkinavoimia. Ne olivat näkymättömiä ja vaikeasti määriteltäviä, mutta aivan varmasti olemassa ja helvetin tärkeitä… Markkinavoimia saattoi maanitella ja ohjailla – kuten niitä henkiäkin – mutta viime kädessä ne eivät totelleet, koska olivat niin suuria ja hurjia ja epäinhimillisiä. Niiden toimiin saattoi vain reagoida.”

Kalevalasta: ”Se on fanifiktiota, jota yksi Elias Lönnrot on kehitellyt vanhojen tarinoiden pohjalta. Siinä on monet jumalat ihan väärässä kohdassa pantheonia.”

Ihailtavan lahjakkaat kirjailijat suoltavat joskus sellaista kieltä, joka tuntuu samanaikaisesti sekä huolettoman spontaanilta että elegantin tarkalta, niin että joka sana on kohdallaan, mutta ikään kuin sattumalta. Supisen kädenjäljestä tulee yleensä tällainen vaikutelma.

Tämä arvostelukin sisältää monia sitaatteja, koska Säteen kieli on kauttaaltaan erinomaisen siteerauskelpoista. On siellä muitakin hienoja katkelmia kuin tässä siteeratut, mutta ne saatte lukea itse kirjasta.