Pyhän Antoniuksen tuli

Mika Pekkola on kirjoittanut toisen romaaninsa hyväksihavaitulla metodilla: otetaan lähtökohdaksi jokin sopivan morbidi tapaus tai ilmiö historiasta ja sitten annetaan mielikuvituksen lentää niin korkealle kuin parhaaksi näkee. Asiallisen jämäkkä Pyhän Antoniuksen tuli kertoo 1500-luvun alun Keski-Euroopassa riehuvasta salaperäisestä taudista, jonka syytä selvittelemään ryhtyy nuori idealistinen lääkäri. En paljasta, millaisesta ”taudista” tiedetään nykyisin olevan kyse oireissa, joihin lukeutuvat mm. raajojen kuolioituminen ja psykoottinen käyttäytyminen. Se tietää kuka tietää, eikä se pilanne lukukokemusta, vaikka arvaisikin oikean vastauksen ennen päähenkilöä.

Pekkola on onnistunut kirjoittamaan romaanin, joka syvällä oppineisuudella avaa ikkunan maailmaan, jota ei enää ole.

Nuoren tohtori Simon Hoffmannin seikkailut myöhäiskeskiajan (tai uuden ajan alkuhämärän, mihin raja nyt vedetäänkin) synkässä saksalaiskaupungissa Roggendorfissa ovat nimittäin tarpeeksi mielenkiintoisia sellaisenaankin. Tavallaan Pyhän Antoniuksen tuli on dekkari: päähenkilö saa eteensä mysteerin, jota hän lähtee selvittämään johtolanka kerrallaan. Kuten hyvässä dekkarissa kuuluukin, johtolangat ovat auttamattomassa sotkussa ja mukana on paljon irrallisia langanpäitä, eikä missään vaikuta ensin olevan mitään järkeä. Aina välillä päähenkilö joutuu tukaliin tilanteisiin tai vähintäänkin uhkailun kohteeksi, sillä kaikki eivät syystä tai toisesta halua mysteerin selviävän; sitä paitsi sisäänpäin kääntyneellä kaupungilla on omat nokkimisjärjestyksensä ja varpaita, joille ei auta astua. Ja lopulta, lukuisten yritysten ja erehdysten jälkeen, palapelin palaset alkavat löytää toisiaan.

Samalla Pyhän Antoniuksen tuli ei kuitenkaan ole ”vain” dekkari, joka sattuu sijoittumaan menneisyyteen. Pekkola on onnistunut kirjoittamaan romaanin, joka syvällä ymmärtämyksellä ja oppineisuudella avaa ikkunan sellaiseen maailmaan, jota ei enää ole. Viihderomaania tästä teoksesta ei saa: siihen Pekkolan kirjoitustyyli on satunnaisista rivouksista huolimatta liian vakavaa, eikä hän liioin kirjoita tarpeeksi kärkkäästi erotiikasta tai tarpeeksi brutaalisti väkivallasta.

Tämän sanon neutraalin toteavasti, en moittien enkä kiittäen. Tosin eroottisten ja romanttisten juonteiden vähäisyys on jopa virkistävää näin 2010-luvulla, kun niistä on tehty ihmiselämän tarkoitus. Simon Hoffmannilla on kuitenkin tärkeämpääkin tekemistä kuin juosta naisten (tai miesten) perässä, ja hyvä niin.

Kirjailija, joka tiesi mistä puhui

Ennen kaikkea Pyhän Antoniuksen tuli on historiallinen romaani parhaimmillaan: mukaansatempaavan juonen lisäksi siinä on eläväksi rekonstruoituna mennyt maailma. Aivan Milja Kaunisto -tason aistillisuuteen Pekkola ei yllä kuvaustyylissään, mutta se ei ole tämän romaanin kannalta tarpeellistakaan. Halujen ohjaamien ihmisten sijasta Pekkola kuvaa ennen muuta myöhäiskeskiaikaista/varhaismodernia yhteiskuntaa, sen rakenteita ja ajattelutapoja.

Näin syvälliseen menneen maailman ymmärtämiseen tarvitaan jo todellista innostusta.

”Korttelin saastaisuus paljastui kaikessa iljettävyydessään käännyttyämme pääkadulta sivukujalle, joissa vaunut mahtuivat juuri ja juuri kulkemaan. Pyörät upposivat koloihin ja lantakuoppiin. Erään tunkion takana kykki joku tarpeillaan. Vieressä porsaat tonkivat kalanruodoista ja perkuujätteistä koostuvaa kasaa. Jätökset ja likavedet valuivat tummina noroina pitkin maata.
[- – ]
Peter sitoi hevoset aitaan. Liukastelimme alas jyrkkää kujaa erään kivenhakkaajan talolle, jonka Peter kertoi langenneen taudin ikeen alle. Koputimme oveen, ja kumarruimme sisään kosteaan tupaan, jota valaisi vain tulisijan himmeä hehku.
Talon väki makasi elukoineen olkien päällä. Kulhot ja kattilat, rätit ja viltit, harjat ja luudat lojuivat sekaisin maalattialla. Vesi valui reikäisestä katosta. Ikkunoita ei ollut.
Kun kivenhakkaaja näki minut, kohotti hän kätensä taivaalle ja kiitti Jumalaa, että perheen rukouksiin oli vastattu. Riskin miehen silmät kostuivat.”

Pekkola ei yliromantisoi 1400–1500-lukujen taitetta – köyhyys, yhteiskunnallinen eriarvoisuus ja avuttomuus luonnonvoimien edessä hahmottuvat kirkkaina lukijan mieleen – mutta ei myöskään kirjoita ns. kurjuuspornoa eli kärjistä aikakautta mahdollisimman kauhistuttavaksi nykylukijalle. Sen sijaan tämä historiaa tutkinut filosofian tohtori käsittelee sitä sellaisella kunnioituksella, mihin vain oikea historiantuntija voi pystyä: hän ottaa sen sellaisenaan, omine lainalaisuuksineen. Hän luo uskottavia hahmoja, joille nuo lainalaisuudet ovat lähtökohta, mutta jotka eivät silti ole yhtenäistä massaa tai tahdottomia marionetteja sen enempää kuin nykyihmisetkään. Esimoderni yhteiskunta on aivan erilainen kuin omamme, mutta silti niin kovin samanlainen.

Väitän, että menneen maailman näin syvälliseen ymmärtämiseen tarvitaan jo todellista innostusta; vähintään omistautunutta harrastuneisuutta, mieluiten yliopistotason lukeneisuutta. Itsekin toista jalkaansa menneillä vuosisadoilla pitävänä filosofian maisterina tunnistan kaltaiseni kun näen. Ja koska kaltaistemme osana on kiemurrella ahdistuneina ja läimiä otsaamme, kun joku kirjoittaa historiallista fiktiota pinnallisesti ja asiantuntemattomasti, en voi kuin olla kiitollinen.

Pekkolaa ei vaivaa myöskään liian monien historiallisten romaanien kirjoittajien helmasynti: niin kutsuttu läksyihinsä tukehtuminen, itsetarkoituksellinen omilla yksityiskohtatiedoilla briljeeraus, jonka alle juoni ja henkilöhahmojen sisäinen elämä hautautuvat. Tästäkin toisaalta huomaa, miten luontevasti kirjailija liikkuukaan maailmassaan. Pekkola on nähtävästi niin ammattimainen historiantutkija, että hän kykenee halutessaan jättämään tutkijanroolin ja muuttumaan kirjailijaksi.

Tiede ja uskonto vastakkain

Juoneltaan Pyhän Antoniuksen tuli muistuttaa hieman elokuvaa Agora (2009): päähenkilö edustaa järkeä, tiedettä, maltillisuutta ja filosofiaa, hänen antagonisteikseen asettuvat taikauskoiset, kiihkomieliset, fundamentalistiset uskonnon edustajat, ja näiden takia asiaa X ei keksitty tai löydetty sataa tai tuhatta vuotta aikaisemmin. Kumpaakin motiivia voi aina syyttää kliseiseksi; varsinkin jälkimmäisen kaltainen jälkiviisaus käsittääkseni herättää monissa torjuntareaktioita. Pekkola kuitenkin saa sen toimimaan yllättävän hyvin: koska romaanin pääpaino on dekkarimaisesti etenevässä mysteerinratkomisessa, sen loppuratkaisun tarvitsee osata vain pitää jännitys yllä viimeisiin sivuihin asti ja punoa lopussa langat tarpeeksi tiukasti yhteen. Suhde todellisuuteen jää näin ollen toisarvoiseksi.

Samoin hyvän nousevan tieteen ja pahan taantumuksellisen uskonnon kamppailu on osa koko uuden ajan alun myyttiä (”Se pyörii sittenkin”, mutisee Galileo Galilei yhä populaarissa mielikuvituksessa), mutta koska vastakkainasettelu ei ole Pyhän Antoniuksen tulessa lainkaan niin ennalta-arvattava tai mustavalkoinen, sekin toimii osana juonta. Tämä ei ole satu hyvästä ja pahasta, vaan tarina oikeassa maailmassa toimivista oikeista ihmisistä.

Tämä ei ole satu hyvästä ja pahasta, vaan tarina oikeista ihmisistä.

Jopa noitien vainoamisen – yksi Euroopan historian sekä synkimmistä että väärinymmärretyimmistä episodeista – on Pekkola onnistunut kirjoittamaan mukaan vaivaannuttavimmat kliseet välttäen. Kuten jokaisen pitäisi tietää, noitavainot olivat kiivaimmillaan nimenomaan uuden ajan alussa (ei ”pimeällä keskiajalla”), osa laajempia uskonkiistoja ja moderninkaltaisen keskusvallan vakiinnuttamista, eikä noitaoppi ollut suinkaan yksimielisesti hyväksytty edes kirkon/kirkkojen sisällä.

”Kreivi von Hewen astui huutojen kaikuessa kammioon. Mies seisoi käytävän päässä ja silmäili täydessä varustuksessaan kartanonsa kellaria. Hän katsoi piinapenkin luo kyyristynyttä prioria ja käryäviä pihtejä kannattelevaa voutia. Hän katsoi pahoinvoivaa notaaria, minua sekä vartijoita. Hän katsoi kalterien taakse suljettuja naisia sekä köyden jatkeena roikkuvaa nahkurin vaimoa, ja viimeinen hän katsoi Azizaa, joka makasi vertavuotavana piinapenkissään. Kaiken muun edessä von Hewen pysyi tyynenä, mutta nähdessään Azizan miehen kasvoille levisi kauhu, joka pian lehahti raivon liekkiin.
”Mitä hulluutta tämä on?” hän karjui. ”Baustetten! Peittäkää hänet!”
[- – ]
Baustetten ei saanut sanaa suustaan. Kreivi löi häntä uudestaan, kääntyi kannoillaan ja harppoi vihan vallassa von Ellerbachin luo.
”Teidän korkeutenne, pyhän inkvisition valtuuttamana – ”
”Minä valtuutan teidät nielemään valheenne!” von Hewen vaiensi priorin ja tarttui miehen kaulukseen, joka repesi hänen otteestaan.
”Tekin, tohtori, kohtuun ja maltin mies?” hän katsoi minua päästämättä von Ellerbachia käsistään.”

On tavallaan sääli, että Pekkola ei ole hyödyntänyt teoksensa tematiikassa sen syvällisemmin esimodernia valtio- ja luonnonfilosofiaa. Hän nimittäin kyllä flirttailee niiden kanssa; onhan yksi teoksen keskeisimmistä teemoista ”hulluus” eli esimodernin käsityksen mukaan yksilöllisten, ruumiillisten impulssien voitto inhimillisestä järjestä ja myös yleisestä järjestyksestä. Modernia psykologiaa ja psykiatriaa ei vielä ole, vaan ihmisen täysjärkisyyden mittapuu on se, miten hyvin hän mukautuu vallitsevaan ”luonnolliseen” ja ”harmoniseen” yhteiskuntajärjestykseen. Kaikki sairaus on pohjimmiltaan epäjärjestystä, ja samalla myös yhteiskunta on analoginen ihmisruumiille. Se on ”sairas” ja ”hullu” eli sanan esimodernissa merkityksessä ”luonnoton”, kun sen alemmat osat kapinoivat ylempiä vastaan.

Pyhän Antoniuksen tulessakin sivutaan sekä mieltä että ruumista sairastuttavan taudin ohella myös köyhien kapinointia ja uuden ajan alun lukuisia radikaaleja uskonlahkoja, joista osa vaati myös yhteiskunnallisia uudistuksia. Ne kietoutuvat kaikki selvästi yhteen – onhan suurin osa tautiin sairastuneista köyhiä – mutta lopullinen oivaltavuus jää tulematta. Uskonnollis-yhteiskunnallisten (yhteenkietoutuva asia esimodernissa maailmassa) reformien ajajat, kuten sinänsä mielenkiintoinen saarnamies Petrus, jäävät liiaksi sivuosaan kyetäkseen tuomaan esiin mitään varsinaista omaa näkökulmaa. Valitettavasti, sillä kyseessä olisi ollut vähintään yhtä kiinnostava aihe kuin Pyhän Antoniuksen tulena tunnettu tauti. Sairastuneiden köyhien kirkuma mantra ”Kaikki kaikille, minulle ei mitään!” jää kyllä soimaan päähän, mutta pysyy irrallisena.

Narrien ja narriuden vastaisku

Myös narrin käsite, jossa kiteytyy koko esimoderni mielikuva ”epäjärjestyneestä” ihmisestä, on kirjassa läsnä – mutta sitäkin olisi voinut ja kannattanut hyödyntää vielä kiinteämmin. Monenlaisia narreiksi miellettyjä hahmoja teoksesta kyllä löytyy; psykoottisesti käyttäytyviä sairastuneita tietenkin, mutta myös narriuden syvempää, arkkityyppisempää aspektia edustava Peter. Tämä on kaupungin kirkkoherran avioton poika – eli jo syntyperänsä perusteella edustaa yksilöllisen himon voittoa säännöistä ja järjestyksestä – joka on tietoisesti omaksunut lasten ja eläinten tavoin käyttäytyvän narrin roolin parhaana mahdollisena tapana tulla toimeen yhteisössä, jossa on jo valmiiksi kieroonkatsottu. Hän on klassinen veijarihahmo, joka näennäisen tyhmyyden ja koomisuuden avulla osoittaa ympäröivän maailman tekopyhyyden. Tuntemattoman sotilaan Honkajoki ja Sinuhe egyptiläisen Kaptah ovat hänen sukulaissielujaan.

Jälkimmäistä Peter tietysti muistuttaa sikälikin, että hän seurailee synkkämielisyyteen taipuvaista oppinutta lääkäriä ja toimii käytännön tasolla pahemmin idealismiin lankeamatta. Pekkola on näissä kahdessa osannut rakentaa hyvin toimivan hahmoparin. Yhtä toimiva ratkaisu sekä kerronnan että maailman esittämisen kannalta on ollut kuvata ihmisiä tasapuolisesti kaikilta esimodernin yhteiskunnan portailta: aatelisia, porvareita, köyhiä käsityöläisiä, kirkonmiehiä, prostituoituja, noidaksi syytellyn Azizan kaltaisia marginaalissa kulkijoita. Sitä paitsi heidät kaikki pystyy lähestulkoon näkemään silmissään, vaikka juuri ketään ei kovin tarkasti edes kuvailla.

Jos tästä temaattisesti liiankin moniaalle haarovasta romaanista pitäisi hakea jokin ydin, se voisi olla juuri tietynlainen kyynissävytteinen näkemys maailmasta yhtenä ”narrien laivana”. Kuten nimenomaan myöhäiskeskiajalla suosituimmillaan olleissa kuolemantanssi-aiheissa – ihmiset säätyyn katsomatta tanssivat luurankojen kanssa kohti hautaa – Pyhän Antoniuksen tuleksi kutsuttu tauti osoittaa, miten haavoittuvaisia kaikki ihmiset ovat ja miten onttoja yhteiskunnalliset hierarkiat.

”Paavit paskovat hallitsijoiden niskaan, hallitsijat paskovat porvarien niskaan, porvarit paskovat palvelusväen niskaan, palvelusväki paskoo kerjäläisten niskaan ja kerjäläiset paskovat elukoiden niskaan”, Aziza kiteyttää esimodernin yhteiskunnan, muistuttaen samalla kaikkia yhdistävistä samasta ruumiillisuudesta. Siitä kiusallisesta, alhaisesta ruumiillisuudesta, jota kristinusko kontrolloi kuin vallanpitäjät köyhiä, ja jonka narrit tuovat tahallaan näkyviin. Hulluus ja impulsiivisuus vapauttavat ihmisen kunniallisuuden kahleista, ja – kuten myös Simon Hoffmann saa huomata – joskus vain niille periksi antaminen voi auttaa oivaltamaan jotakin.