Viidentenä kesänä

Mikael Sallisen esikoisromaani Viidentenä kesänä on vaatimaton mutta sympaattinen kertomus, jossa kymmenkesäiset pikkujätkät elävät pääasiassa pitkää kesää 60-luvulla Mäntän pikkukaupungin tehdasyhdyskunnassa. Nostalginen kasvukertomus lienee pitkälti omaelämäkerrallinen. Sallisen (s. 1966) romaanin voisi vallan mainiosti luokitella nuortenkirjaksi, ehkä jopa paremmin kuin yleiseen kaunokirjallisuuteen.

Sallinen on tavoittanut hyvin yleispätevän lapsuuden tunnelman. Samalla romaani on jotenkin vanhanaikainen tai vähintäänkin vanhahtava. Tuntuu, kuin lukisi isonveljen poikakirjaa joskus kauan sitten. Tuntuu jopa siltä, että tapahtumat sopisivat 60-lukua kauemmaksikin, ehkä 50-luvulle, ainakin ne kohdat, joilla Sallinen kuvaa yhteiskunnallisia asioita. Viidentenä kesänä etenee leppoisan rennosti. Romaani on varsin hyvin kirjoitettu, ja sitä lukee joutuisasti ja aivan mieluusti. Romaanissa ovat kaikki nuortenkirjan perustyypit ja tapahtumaketjut, aivan perustellusti voisi sanoa jopa kaikki nuortenkirjan kliseet.

Sallinen kirjoittaa myötätuntoisen lämpimästi päähenkilöstään, työläispoika Hanneksesta ja hänen kaverikseen kasvavasta pankinjohtajan arasta pojasta Laurista. Kaksikko on kujeissaan ja kiusanteoissaankin hyviä poikia. Ilkeät pojat ovat erikseen, kahnauksia syntyy. Vaikka kouluaikaakin kuvataan, valtaosin eletään pitkää kesää. Kilpaillaan, urheillaan, rakennetaan mäkiautoa, matkustetaankin. Orastava kiinnostus tyttöihin kuuluu myös genreen.

Yksinäisyys ja isättömyys ovat Sallisen romaanin vakavat elementit. Hannes on viiden, kun isä lähtee. Poika luulee isän lähteneen työn perässä eikä halua nähdä todellista syytä. Isä perustaa uuden perheen Valkeakoskelle. Isän ikävä on kuvattu koskettavasti, jopa liikuttavasti. Se ei kuitenkaan vaikuta kirjan valoisaan yleissävyyn. Hanneksen ja äidin suhde on hyvä, isän puutetta paikkaa poikaa rakastava ukki sekä aina avulias Erkki-setä. Hanneksen yksinäisyyttä lisää, kun isoveli lähtee kesätöihin Helsinkiin. Kunnon poikien kesäkirjaan kuuluu tietysti matka veljeä tapaamaan.

Yksinäisemmäksi ja yksinäisyydessään neuvottomammaksi Sallinen kuvaa ydinperheessä elävän Laurin, joka on hyvästä yhteiskunnallisesta asemastaan huolimatta epäsosiaalinen ja jota kiusataan koulussa. Lauri on vähintään yhtä isätön kuin Hanneskin: isä on pääosin poissa eikä isä voi hyväksyä poikaansa, joka ei ole peruspojan mallin mukainen. Kun pojat hiljalleen ystävystyvät, molempien yksinäisyys lieventyy. Kaikki sujuu juuri niin kuin perinteisessä nuortenkirjassa kuuluukin sujua.

Yllätyksiä Sallisella ei ole tarjota. Kun Helsingin matkalla poiketaan Tampereella, mennään tietenkin kauppahalliin syömään mustaa makkaraa ja katsellaan Hämeensillalta teollisuusmaisemaa. Kuinkas muuten. Seuraavalla vuosikymmenellä mentäisiin Näsinneulaan ja Särkänniemeen. Junassa syödään eväitä, ja Helsingissä mennään Linnanmäelle, jossa vempeleet sekä kiehtovat että pelottavat. Kuinkas muuten.

Viidentenä kesänä tapahtuu yhden tehtaan ympärille rakentuneessa perinteisessä teollisuusyhdyskunnassa. Säätyjako on selvä, eikä nokkimisjärjestyksestä sovi poiketa. Poikien epäsäätyinen ystävyys sentään onnistuu, ja autoritaarinen opettajakin yrittää idealismissaan olla säätyjaon yläpuolella. Pankinjohtaja ja lihakaupan myyjä ovat ja pysyvät kuitenkin omissa piireissään. Tätä järjestystä ei poikien ystävyys voi kumota. Juuri yhteiskunnan polarisaation hyvin perinteinen kuvaus tekee Sallisen romaanista vanhahtavan, jopa vanhanaikaisen. Edes historiallisissa romaaneissa historiallista tilannetta ei enää aikoihin ole kuvattu annettuna, eikä hyvissä historiallisissa romaaneissa koskaan. Tässä on Sallisen romaanin suurin heikkous. Muut kliseet peittyvät paremmin sympaattisten henkilöiden ja jouhevan kerronnan alle.

Minä ainakin huomaan lukeneeni poikakirjan kustantajan toisenlaisesta luokittelusta huolimatta. En voi välttyä ajatukselta, että Viidentenä kesänä olisi sopinut tuotettavaksi kirja kerrallaan -painatuksena sukulaisille ja ystäville. Kaikesta huolimatta Sallisen lämmin suhtautuminen poikiinsa ja näiden toilailuihin jätti hyvän mielen. Kaipa tällaisiakin kirjoja vielä tarvitaan ja luetaan.