Pussikaljaromaani

Runoilijana aloittanut Mikko Rimminen (s. 1975) on siirtynyt harvinaisen onnistuneesti pitkään ja laveaan proosaan, ainakin silmiini sattuneiden kritiikkien perusteella. Kyllä, kiinnostavaa seurattavaahan Kalliossa kämppäävien Marsalkan, Lihin ja Hennisen yhden päivän mittainen hortoilu on.

Pussikaljaromaanille on ehditty hakea vertauskohtia monista kirjallisuuden klassikoista, muun muassa ei vähempää kuin Volter Kilven Alastalon salista. Mukaan mahtunee vielä yksi mestariteos: niin ikään yhteen päivään tapahtumansa pusertava Putkinotko. Kuten Joel Lehtosen kansalaissodan jälkihehkussa syntyneen mestariteoksen, myös Pussikaljaromaanin, voi lukea herroihin ja moukkiin jakautuvan Suomen kirjallisena dokumenttina. Kuten Putkinotko, myös Rimmisen aikalaiskuvaus on silti hauska romaani.

Pussikaljaromskun hauskuus syntyy kielestä, joutavasta jaarittelusta, joka heijastelee mainiosti tyhjäntoimittajakolmikon kuin taikinassa katkokävelevää ja tuon tuostakin hetken mielijohteesta suuntaansa muuttavaa vaellusta kohti Ei-Mitään. Oma lukunsa on romaanin uuvuttavuuden rajoilla käyvä ja sen ylittäväkin dialogi, jonka jotenkin−jotain−joskus -jahkauksen rinnalla Juutas Käkriäinen alkaa näyttää toimintasankarilta: ”- Tekis kyllä mieli tehdä jotain, Lihi sanoi. – Tai ainakin tekis mieli tehdä mieli. – Tekis mieli niinku ruveta alkaa, Marsalkka sanoi. – Tekis mieli nuolasta ennen ku tipahtaa.” Ja niin edelleen.

Huumori muhii hitaasti

Pussikaljaromaanin huumori on hitaasti muhivaa. Hörähdykset tulevat -− jos tulevat − vähitellen, sitä mukaa, kun saa kiinni Rimmisen virkkeestä ja alkaa maistaa suussaan kymmenennen taskunlämpimän oluen vähemmän kirpeän puraisun. Tuossa puolihysteerisessä ja hetkenä minä hyvänsä paniikkikohtaukseksi puhkeavassa tilassa Rimmisen tarkkavainuinen kerronta iskee kuin huono vitsi krapula-aamuna.

Näin kirjailija hahmottelee kioskin luukulla tinkivän asiakkaan: ”Tinkijä oli saanut irrotettua päänsä luukusta ja seisoi nyt siinä pöydän vieressä. Sillä oli pitkä ruskea poplari jossa se näytti joltain menneiden vuosikymmenien etsivältä, vaikka sen naamasta kyllä näki että joku etsikkoaika siltä oli ehtinyt mennä ohi. Sillä oli suoraksi ojennetussa kädessään pitkä tulehtuneen värinen nakki jota se huojutti hitaassa sivuttaisliikkeessä niin kuin olisi mitannut jotain lukemia. – Saanksmä istuu tähän? se kysyi. Sillä oli merkillinen pitkä kiekuva ääni, se nousi ja laski ja särkyili siihen tapaan että sen olisi hyvin voinut kuvitella kasvaneen lokkien parissa.”

Rimmisen kerrontaan mahtuu kauneuttakin, niitä kuuluisia silmänräpäyksiä, joita niin monet kirjailijat ovat kokeneet piirittää. Noihin välähdyksiin läikähtää häivähdys mysteeriäkin: ”Henninen potkaisi tielle osunutta pullonkorkkia, joka sai hyvän vauhdin ja vieri mäkeä alas kuin pieni rämisevä pölykapseli. Iho-oireen näköisen matalan töyssyn kohdalla se sai epäodotuksenmukaisen kimmokkeen ja kohosi korkealle ilmaan. Kun aurinko osui siihen, se välähti niin kirkkaana että näytti siltä kuin se olisi pysynyt useita sekunteja paikallaan. Kun silmä sitten kerran oli tarrautunut siihen välähdykseen, oli mahdoton sanoa oliko se korkki koskaan palannut maan pinnalle.”

Mutta Pussikaljaromaani ei olisi Pussikaljaromaani, ellei tuokin välähdys latistuisi tyhjänpäiväiseen dialogiin: ”- Hui, Henninen sanoi. – Toi oli niinku henkimaailman juttuja, Lihi sanoi. – Ei kun maailman, Marsalkka sanoi. – Ei kun ilman, Henninen sanoi ja meni leipääntyneen näköiseksi ja jatkoi: – Ei kun tupu ja hupu ja lupu.”

Torstai on toivoa täynnä

Putkinotkon ohella Rimmisen proosadebyytti tuo mieleeni John Steinbeckin teokset ja miksei myös niille tuppisuisuudessaankin sukua olevat Aki Kaurismäen elokuvat. Steinbeckin ja Kaurismäen tavoin Rimminen kuvaa henkilöitään niin lämpimästi, että heidän törmäyksiään ympäröivän todellisuuden kanssa seuraa sydän kivistäen.

Pussikaljaromaania on kiitelty muun muassa Kallio-kuvan näköisyydestä ja verbalistiikan suvereeniudesta. Rimmisen varsinainen taikatemppu on mielestäni kuitenkin vasta se, että hän onnistuu rakentamaan lohduttomista aineksista valoisan romaanin, josta puuttuu lähes tyystin postmoderniksi ironiaksikin luonnehdittu katkera kalkki.

Niin kauan kuin riittää edes sellaista löysää solidaarisuutta kuin Marsalkan, Lihiksen ja Hennisen välillä, köyhän kansan torstai on toivoa täynnä. Jotenkin.