Sumusta pulppuavat mustat autot

Aloin lukea Mikko Rimmisen runoja ja säikähdin ensin, että olen työntänyt pääni sumuun, ettei vaan joku painokoneen paholainen ole viskonut runojen nimet piruuttaan väärille sivuille. Ajelehdin arvailusta toiseen, kunnes päädyin ajattelemaan Kaurismäen elokuvan miestä, sitä menneisyytensä kadottanutta. Toivoin löytäneeni näille kahdelle yhteisen nimittäjän – menneisyyden. Molemmissa teoksissa se on kuin kintereillä kulkeva varjo. Kaurismäen päähenkilön muisti on tosin niin pimennossa, ettei ole muuta suuntaa kuin eteenpäin. Rimminen sen sijaan katsoo taaksepäin. ”Meillä ei ole tulevaisuutta tässä kielessä”, hän lausuu.

Sumusta pulppuavat mustat autot on Rimmisen toinen proosarunojen kokoelma. Konditionaalista kai kyllänsä saaneena runoilija haikailee futuurin perään, mutta koska sitä ei Suomen kielessä ole, tämä päätyy luomaan oman vinon tapansa katsoa tulevaisuuteen. Se on menneisyydessä, edellisellä sivulla. Ensimmäisen runon nimi on seuraavan alku, ja lopulta viimeinenkin kiertyy siihen, mistä lähdettiin.

Runojen minä kokee menneisyyden ajoittain myös painolastina. Näyttää siltä, että kiitellyn esikoisen jälkeen paineet ovat kasvaneet ja odotukset hipovat pilvenreunoja: ”Astuin taaksepäin, omiin jälkiini, liian suuriin saappaisiin.” Nuhjuisesta alakulosta ja tuskasta huolimatta runoilija ei suostu hukkumaan saappaan varteen vaan tarttuu pilkkakirveellä omaan päähän. Lääkäri saa tutkia tilannetta, ja potilaalle määrätään annettavaksi sorsa; runoilija toteaa olevansa kyllästynyt jo lintuihinkin. Tämänkaltaisen runon äärellä lukija ei voi muuta kuin hykerrellä surrealismin ja sarkasmin mainiolle liittoutumalle. Se on parasta lääkettä monenlaiseen mielettömyyteen.

Luultavasti Rimminen on kenen hyvänsä runoilijan tavoin kokenut laajemminkin eksistentialistista tuskaa elämän mielettömyydestä ja selittämättömyydestä tai sanojen riittämättömyydestä tuskan ilmaisemiseen. Kokemus absurdiudesta voisi olla selvänäköisyyden hetki, jolloin ikään kuin hyväksyy sen, ettei selitystä ole. Siksi maailmaan ja keskusteluun voi yhtä hyvin osallistua sanomalla: ”Kukkuluuruu. Puhutaan yhteistä kieltä. Ei se ole niin vakavaa.” Siis samassa hengessä kuin Kierkegaard, joka saattoi havahtua syvistä filosofisista mietteistään ja yllättää lukijansa huudahtamalla kukkuluuruu.

Sivuaa Rimminen huomioissaan tätä tärähtänyttä aikaammekin ja sen houreita, mutta nämä kieleen ja kirjoittamiseen liittyvät teemat nousevat yli muiden ja lepattavat kuin leijat Helsingin yllä. Napanuoran ote pitää; paljasjalkainen helsinkiläisrunoilija seisoo edelleen kotikaupunkinsa laidalla mutta ennen kaikkea ylivertaisen meren rannalla. Hän väijyy vuodenaikojen kiertoa ja säätiloja palavammalla kiihkolla kuin yksikään meteorologi tai etana ja pulppuaa urbaanin kaupunkiluonnon synnyttämiä kielikuvia. Rimminen leikkii kielen kanssa myös niin, että esimerkiksi yhteen hiileen puhaltaminen tyhjenee kuvaannollisesta merkityksestä ja on konkreettinen tapahtuma.

Tunteiden palon sijaan lukija kokee vasemmassa aivopuoliskossa jonkun kytevän. Rimmisen äänessä on älyä mutta esteettisen miellyttävässä valossa. Äänenavaukseen verrattuna tämä toinen kokoelma tuntuu tosin tiheämmältä hengittää. Esikoisessaan runoilija käytti adjektiivien sijaan enemmän verbejä, mikä teki tekstistä ilmavampaa. Sama vaikutus tuntuu olevan tyhjien rivien jättämisellä pois.

Häpeilemättä Rimminen voi kuitenkin katsoa taakseen ja yhtä pelottomasti eteen. Hänellä on runoilijana menneisyyttä ja tulevaisuutta. Antaa vain alitajunnan viedä mertakin edemmäs.