Todennäkyjä

Esikoisromaanissaan Mikko Viljanen iskee yhteen länsimaisen kulttuurin keskeiseen piirteeseen, näköaistin ylivaltaan. Kirjan henkilöitä leimaavat silmiin ja katseeseen liittyvät ominaisuudet. Usein kyse on lääketieteellisistä seikoista, silmän vioista. Näkökulma on rohkea ja kliinisyydelle altis. Joskus puhe silmästä ja sen sairauksista tuntuu pakottavalta.

Viljanen on syntynyt 1976. Kirjassa seikkailee suunnilleen samanvuotinen Mikael Malonen. Tapahtuma-aika on pääteltävissä lukuisista vihjeistä: isoäiti puhuu Ruutuysin juontajan komeudesta, myöhemmän kohtauksen taustalla häärii tosi-tv-ryhmä. Keskeistä aineistoa ovat Malosen varhaiset lapsuusmuistot, ensimmäiset kohtaamiset uskonnon ja seksuaalisuuden kanssa, koulukaverit ja opiskeluaikojen vieraantuneet tunnelmat.

Todennäkyjä on kehityskertomus ja kokeilevuudestaan huolimatta sellaisena tyypillinen. Tämä ei haittaa. Kirjallisuus ei ole uuden vaan vanhan keksimistä.

Romaanin kantava teema on Malosen haave lääkärinammatista – hän on lääkärin poika. Tämän taustalla on suurempi kysymys luonnontieteellisen maailmankuvan ja kahden rakkauden, taivaallisen ja maallisen, ristiriidasta. ”Yläasteella tajusin että lääkärinammatti on pohjimmiltaan kasvoton. Sen harjoittajat luopuvat inhimillisyydestään ja muuttuvat keneksi tahansa, anonyymiksi auttavaksi kädeksi.” Usein tuo anonyymiys on Todennäkyjen henkilöiden ominaisuus. Heillä on silmät muttei kasvoja.

Sosiaalisesti romaani liikkuu helsinkiläisen ylemmän keskiluokan maailmassa. Maisemana ovat muun muassa lähetystökorttelin kadut, joilta maksulliset kaunottaret purjehtivat taksilla pois. Lisäulottuvuutta tuohon kohtalaisen suljettuun maailmaan tuovat sosiaaliset poikkeamat – esimerkiksi vahtimestari Kososen arvoituksellinen hahmo ja narkomaaniksi ajautuva koulukaveri.

Todennäkyjä näyttää välähdyksenomaisesti kuvan yhteiskuntaluokastaan putoamaisillaan olevasta ihmisestä. Malosen isä on tämän tragedian varsinainen sankari. Avioeron ja yksinäisyyden jälkeen hän päätyy sanomaan pojalleen aina kohtalokkaat sanat: meidän täytyy alkaa tehdä töitä.

Joskus Viljanen keksii tuoreita ilmauksia ja tekee yllättäviä siirtoja. Joskus kohtaukset ovat varsin paperinmakuisia: ”Kuljetin kättä hänen rinnoillaan. Katsoin itseäni. Katsoin häntä. Tytön hengitys oli raskas ja kiihottunut. Kidutin häntä ruumiillani joka ei suostunut innostumaan.” Toisinaan Viljanen on kirjoittaa itsensä solmuun: ”Tämä säe oli näkyvä särö syklissä, sormuksessa, vuoden kierrossa, renkaaksi järjestyneessä ajan ympyrässä joka pyöritti mukanaan kuukaudet ja vuodet. Muistan siitä ajat jolloin uni ei enää tullut yhtä nopeasti kuin yö.”

Yllättäen kohtaus, johon edellä siteerattu katkelma liittyy, on osa kirjan parasta antia. Malosen äidin lausuman kolmisäkeisen hokeman (”Keväällä nousee nurmennukka / kesällä loistaa auringonkukka / syksyllä sade soittaa lehtiä”) assosioiva ”analyysi” on herkullista luettavaa ja samalla selittämättömästi ironinen.

Tämä ja vastaavat kohdat todistavat kirjailijan tarkkuudesta. Kurkottaminen kohti kulttuurisesti suuria teemoja todistaa puolestaan rohkeudesta. Aina nämä eivät kuitenkaan kohtaa ja tuloksena on ulkokohtaisuutta ja kylmyyttä. Henkilöt tuntuvat välillä siltä vanhan vitsin pankinjohtajalta, jonka paljasti ihmiseksi lasisilmän pilke. Viljasen kertojanääni tosin on kovin totinen.

Kirjoitetaanko meillä afrikkalaisia romaaneja? Kustantaja mainostaa Todennäkyjen liepeessä kirjaa ”moderniksi, eurooppalaiseksi romaaniksi”. Ymmärrän, mitä ajetaan takaa, mutta näin mainostamalla saalis pääsee karkuun.