Unkarilaisen Miklós Radnótin (1909–1944) postuumi runokokoelma Vaahtopää taivas ilmestyi vuonna 1946. Kokoelma toimitettiin Radnótin päällystakin taskusta löytyneistä runoista, kun joukkohauta, jossa Radnótin ruumis oli, avattiin vuonna 1946. Radnóti ammuttiin marraskuussa 1944 yhdessä kahdenkymmenen muun vangin kanssa; he eivät pystyneet jatkamaan matkaa työleiriltä kohti Saksaa. Miklós Radnótin kohtalona oli syntyä juutalaiseen perheeseen.

Radnótia pidetään unkarilaisen runouden arvostettuna klassikkona. Hänen tuotantonsa on suppea mutta painokas. Erityisesti hänen panoksensa holokaustirunouteen tunnetaan hyvin. Hannu Launosen suomentama ja toimittama valikoima korostaa tätä puolta Radnótin tuotannosta. Attila Józsefin runous vaikutti Radnótin runoihin paljon. Hän kokosikin valikoiman Attila Józsefin postuumeista runoista vuonna 1941. Radnóti julkaisi myös käännöksiä etenkin ranskalaisesta runoudesta esimerkiksi Apollinairen tuotannosta. Hän myös käänsi unkariksi Vergiliuksen runoutta, mikä vaikuttikin Radnótin omiin runoihin.

Järjestyksen ja harmonian korostaminen, muodon ankaruus ja järjen kunnioitus on nostettu Radnótin klassisismin piirteiksi. Antiikin kirjallisuuden vaikutus Radnótin runouteen on varsin selvä. Paimenrunouden asetelmat ja nimet toistuvat yhä uudestaan hänen runoudessaan.

Radnótin henkilökohtaisena onnettomuutena oli kuitenkin elämä aikana, jolloin paimenrunouden harmonia ja seesteisyys oli vähemmän harrastettua. Elämä juutalaisena rasismin vuosikymmeninä Unkarissa on Radnótin runouden ydin. Euroopan ensimmäiset juutalaislait säädettiin vuonna 1920 rajoittamaan juutalaisten määrää yliopistoissa. Häntä syytettiin 30-luvulla myös jumalanpilkasta; hän joutui oikeuteen, mutta syyte kumottiin.

Radnótin runouteen ajan kovuus vaikutti suuresti. Työleirillä syyskuussa 1944 kirjoitetussa runossa Radnóti toteaa: ”Mies parka, ei tiedä, että jo aikoja / polttava tuuli on riehunut kotona, talojen vaiheilla, / seinät kaatuneet, luumupuu murskana / ja kotoinen yö pelosta mustana. / Jos voisin vielä uskoa, että ei vain sydämessä / asu kaikki minulle rakas, että voin kotiin palata”. Radnótin runous ei ole ulkonaisiin sankaritekoihin yllyttävää. Hän uskoo vilpittömästi elämän puhtauteen, jota erityisen runoilijoiden tulee noudattaa. ”Minä tunnustan: hyvä on joskus iskeä takaisin, mutta / rauhassa olisi ihana elää ja kirjoittaa niin kuin ihmisen pitää. / Minun täytyy itseäni kannustaa: pakoon ei saa lähteä, / vaikka hyvä olisi kaukana elää ja turvassa työtä tehdä.”

Vaahtopää taivas ei ole hauska kokoelma. Huumoria valikoimassa ei juuri ole. Alkupuolella on välitöntä joskin hieman korulauseista eroottista runoa. Kirjan ulkoasu, synkkien pilvien yläpuolella loistava valo, tuo mieleen lähinnä uskonnollisen kirjallisuuden. En pidä ulkoasua kovinkaan onnistuneena. Onneksi ulkoasu ei ole kuitenkaan nuhruinen.

Hannu Launosen työtä unkarilaisen modernin runouden suomentajana ja esittelijänä on syytä kiittää. Hän on suomentanut joko yksin tai yhdessä Béla Jávorszkyn kanssa kymmenkunta unkarilaisen runoilijan valikoimaa tai antologiaa. Näistä mainittakoon transilvanialaisen Sándor Kányadin On seutuja (WSOY 1996), Sándor Csoórin Sateiden ilmarata (WSOY 1998) ja Attila Józsefin Läpinäkyvä leijona (WSOY 1999).

Unkarilainen runous on Suomessa hyvin esiteltyä. Toivo Lyyn ja Anna-Maija Raittilan työ jatkuu komeana voitosta voittoon. Puutteita on kuitenkin vielä jonkin verran. Missä ovat unkarilaisen runouden naiset?

Unkarista tuntuu löytyvän aina uudestaan kiinnostavia ja merkittäviä runoilijoita. Unkarin ja suomen kielisukulaisuudesta on tässä suuri etu. 20-30-luvun romanttinen suomalais-ugrilaisen kieliperheen eteen tehty perustyö kantaa nyt hedelmää. Samasta syystä unkarilaiseen runouteen on helppo suhtautua epäluuloisesti: Miksi juuri Unkarista löytyy niin paljon tärkeää runoutta, kun Unkarin naapurimaista ei sellaista ole löytynyt tähän päivään mennessä.

Tämän päivän suomalainen kustannuspolitiikka ei toki liity Miklós Radnótin erinomaiseen kirjaan Vaahtopää taivas millään tavoin.

Jaa artikkeli: