Merkityksettömyyden juhla

Hieman kärjistäen voisi luonnehtia, että tšekkiläissyntyisen ranskalaiskirjailijan Milan Kunderan (s. 1929) kirjoilta on totuttu odottamaan kahta asiaa: Euroopan poliittisen historian kommentointia ja seksuaalisuuden tematisointia. Uusin kirjakin on täynnä näitä tunnistettavia kunderalaisia teemoja ja muita tuttuja välähdyksiä hänen tuotantonsa piirteistä.

Ville Keynäsin suomentama Merkityksettömyyden juhla on esselehtivästi käänteilevä ja kerronnaltaan oikukas romaani, kieleltään samanaikaisesti selkeä ja syvämerkityksinen. Vain 127-sivuinen teos on romaaniksi melko lyhyt, mutta kokonaisuuden tematiikka toimii hyvin muutamien filosofisesti tihentyneiden pohdintojen varassa.

Kundera kuvaa merkityksettömyyttä eräänlaisena kaiken elämän vääjäämättömänä taustavoimana.

Tarinafragmentit kertovat pariisilaisten ystävysten elämän tuokioista ja ajatuksista, punoen tarinalinjat välillä myös hipaisemaan toisiaan. Monikerroksisten henkilöhahmojen välityksellä kerrotuissa katkelmissa voidaan siirtyä yhtäkkiä Stalinin aikaan, tai kerrontaan ja henkilöhahmon nykyhetkeen voi vaivihkaa osallistua henkilön äiti vuosikymmenten takaa omalla kertojanäänellään. Kaikilla historiallisilla tarinatasoilla Kundera tarkastelee vallankäytön mielettömyyksiä ja ihmisyyden perimmäistä naurettavuutta. Tarinafragmentteja voi tulkita samanaikaisesti useilla eri tasoilla ja suhteessa toisiinsa.

Kundera sijoittelee Merkityksettömyyden juhlaan monia elämänpohdiskelun kiteytymiä, jotka erottuvat teoksen muodon kokonaisuudessa varsin tarkkarajaisina fragmentteina. Sisällöllisenä ytimenä on se, miten Kundera kuvaa merkityksettömyyttä eräänlaisena kaiken elämän vääjäämättömänä taustavoimana. Merkityksettömyyttä voi olla vaikea havaita, mutta ihminen oppii ymmärtämään sitä ajan ja historiallisen kokemuksen myötä. Lopulta, paradoksaalisesti, merkityksettömyys on pysyvintä mitä ihmisellä on. Romaanin henkilö nimeltä Ramon toteaa:

”Nykyään merkityksettömyys näyttäytyy minulle erilaisessa valossa kuin silloin; voimakkaammassa ja paljastavammassa valossa. Merkityksettömyys, ystäväni, on olemassaolon ydin. Se on luonamme aina ja joka paikassa. Sielläkin, missä sitä ei haluta nähdä: kauhuissa, verisissä taisteluissa, pahimmissa onnettomuuksissa. Usein tarvitaan rohkeutta, jotta sen pystyisi näkemään järkyttävimmissäkin tilanteissa ja sitä voisi kutsua nimeltä. Mutta kyse ei ole ainoastaan sen tunnistamisesta, sillä merkityksettömyyttä täytyy myös rakastaa, sitä on opittava rakastamaan.” (s. 124)

Kundera painottaa kirjassaan, miten ihminen pyrkii jatkuvasti selittämään olemassaoloaan itselleen, mutta merkitys löytyykin hetkistä, joita ei täysin ymmärrä. Merkityksettömyyden juhlassa Kundera kuvaa tätä kauneimmin kohdassa, jossa seurapiirijuhlien tarjoilijana työskentelevä mies ja palvelijattarena työskentelevä nainen ihastuvat ja sanovat toisilleen syvästi merkityksellisiä lauseita pakistaniksi ja portugaliksi, kummankaan ymmärtämättä toisen kieltä.

Huumori ja naisen napa

”Olemme jo pitkään tajunneet, ettei tätä maailmaa voi enää mullistaa tai uudistaa eikä sen onnetonta etenemistä voi pysäyttää. On vain yksi mahdollinen vastarinnan muoto: sitä ei pidä ottaa vakavasti. Valitettavasti vain meidän vitsimme ovat menettäneet tehonsa.” (s. 86)

Kundera kirjoittaa vakavista asioista, kuten yksinäisyydestä, syyllisyydestä, ei-toivotun lapsen aikuisikään asti ulottuvasta traumasta ─ ihmisyyden perimmäisestä turhuudesta. Kuitenkin hän sisällyttää tähän toivottomalta vaikuttavaan ihmisen kuvaan absurdia ja ironisen vivahtavaa huumoria. Esimerkiksi yksinäisyyteen sisältyy hilpeys, ymmärrys patetiasta niissä hetkissä, joissa ihminen sinnikkäästi ja solipsistisen-diivailevasti korostaa yksinäisyyttään toisten keskellä.

Naisen napa on yksi kehollinen motiivi, jonka merkitykset syvenevät tarinan edetessä.

Yksi vakavan-humoristinen asia on nainen sellaisena kuin Kunderan henkilöiden mieskatse naisen näkee. Nainen on olemassa lähinnä eroottisen kaipuun kohteena, raajoina ja muina ruumiinosina, kehollisena liikkeenä: ”naisen takamuksen liikkeet tervehtivät ja kutsuivat häntä” ─ tai vaihtoehtoisesti etäisenä äitinä, johon liitetään aikuiseksi kasvaneen lapsen syyllisyyden ja elämänmittaisen anteeksipyytelyn kipeys. Naisen napa on yksi kehollinen motiivi, jonka merkitykset syvenevät tarinan edetessä. Merkityksettömyyden juhlassa napa yhdistää eroottisen naiskehon ja äitiyteen liittyvän historiallisen jatkuvuuden. Kundera sijoittaa kuitenkin äiti-kertojanäänen jyrkkään kontrastiin hyvyys- ja jatkuvuusajatteluun nähden, kun nimenomaan henkilön äiti ilmaantuu kertomaan haaveensa eräänlaisesta äärimmäisestä abortista; koko ihmiskunnan täydellisestä katoamisesta.

Harhaileva ihminen

Eksistentiaalista ahdistusta Kundera kuvaa omalla tyylillään vähäeleisesti, keskittymällä pieniin yksityiskohtiin ja tekemällä suuria siirtymiä. Tunnetilat avartuvat hetkellisestä yksilökokemuksesta historiallisiksi tunnoiksi, esimerkiksi juhlissa ”Höyhenen harhailemista tarkkaillessaan Charles tunsi ahdistusta”, ja seuraavassa kohtauksessa siirrytäänkin Stalinin ja tämän joukkojen toimiin. Myös historiallisiin hetkiin Kundera viljelee samaa ajatonta ahdistusta. ”Jotkut heistä nousevat tuoleiltaan tietämättä mihin haluaisivat mennä”, kuvaillaan erästäkin hetkeä Stalinin joukkojen pöydän ääressä.

Lukukokemuksen päätteeksi lukijan ajatuskin harhailee rauhattomana kysymyksissä: mitä on merkitys? ─ mitä on merkityksettömyys? Miksi ihminen tekee tekoja joita tekee? Näin Kundera varmaan tarkoittikin tehdä; jättää lukijan kysymisen tilaan.