Sarajevolainen Marlboro

Kirjojen nimet, joihin liittyy tarina, ovat kiehtovia. Näin on myös Miljenko Jergovićin pienoisnovellikokoelmassa Sarajevolainen Marlboro. Nimi selitetään teoksen puolivälissä novellin ”Hauta” alaviitteessä. Savuke on kehitetty ottamalla huomioon bosnialaiset makumieltymykset, joihin on tutustuttu paikallisissa keittiöissä. Eri maissa ja eri tuottajien valmistamana Marlboro maistuukin aina omanlaiseltaan. Sarajevolaisen Marlboron maun kehittäneet Philip Morrisin työntekijät pitivät tätä yhtenä parhaimmista tupakkasekoituksista.

Pääosan vie pienen yksilön pyrkimys selviytyä sodan illuusiottomuuden keskellä.

Sarajevolainen Marlboro keskittyy entisen Jugoslavian hajoamissotien ympärille. Teos on palkittu muun muassa Erich Maria Remarquen rauhanpalkinnolla.   Ensi riveistä lähtien kokoelmasta tuli mieleeni Balkanin sotaan liittyvä teatteriesitys Aivan kuin minua ei olisi, joka perustuu Slavenka Drakulicin samannimiseen romaaniin. Kerronnassa on myös jotakin samaa kuin Anilda Ibrahimin Kosovon sotaan sijoittuvassa romaanissa Ajan riekaleita. Kaikki kolme ovat tunnelmaltaan hyvin mieleenpainuvia. Sarajevolainen Marlboro on toisaalta helppo tunnistaa miehen kirjoittamaksi esimerkiksi siitä, että erimerkkisiä usein huonokuntoisia autoja esiintyy paljon etenkin alkupään novelleissa.

Kokoelmassa on romanttista kaihoa, mutta pääosan vie pienen yksilön pyrkimys selviytyä sodan illuusiottomuuden keskellä. Hävityksessä keskeisessä osassa ovat tsetnikit eli vapaaehtoiset kiihkokansallismieliset etnisiä puhdistuksia tavoittelevat serbit, jotka tekevät etenkin kroaattien ja muiden ei-serbien elämästä vaikeaa.

Sodan menetyksiä ei voi jäädä suremaan

Ensimmäisessä, ”Retki”-nimisessä novellissa mennään linja-autolla bosniaherzegovinalaiseen Jajcen kaupunkiin, jonka asiaan hieman perehdyttyäni totesin olevankin kaunis ja suosittu matkailukohde. Kirjassa on runsaasti paikannimiä, isompien ja tunnetumpien, kuten Sarajevon, Dubrovnikin ja Zagrebin lisäksi pieniä ja vieraampia. Tekstissä vilisevät vieraat nimet häiritsevät paikoin lukukokemusta varsinkin, kun novelleissa lisäksi on useita vieraita käsitteitä, joita ei lukijalle riittävästi avata. Selittäviä alaviitteitä on käytetty turhan säästeliäästi. Toisaalta aluetta tuntevalle ja siellä matkailevalle tutut paikannimet lisäävät varmasti lukemisen kiinnostavuutta.

Kirjassa on kaksikymmentäyhdeksän pientä kertomusta, joiden taso vaihtelee. Tarinoista on löydettävissä yhtenäistä tematiikkaa. Siksi kokoelman jakaminen keinotekoisen oloisesti kolmeen osaan tuntuu turhalta näpertelyltä.

Monenlaiset yksityiskohdat ovat kirjassa tärkeitä. Ne tuovat omalla tavallaan henkilöille turvaa sodan keskellä. Samaan aikaan olennaisena teemana on tavaraan kiintymisen turhuus. Novelli ”Sormus” kuvaa niin lapsuuden ja aikuisuuden välistä käännekohtaa kuin eroa yksityisen ja yleisen surun välillä. Aikuisuuteen kuuluu oletus selviytymisestä, ja elämänkaareen kuuluvat luontaiset menetykset on institutionalisoitu jotenkin hallittaviksi ja ymmärrettäviksi. Sodan jatkuvia menetyksiä ei sen sijaan voi jäädä suremaan. ”Kukaan ei enää yrittänyt tottua menetyksiin, koska sodassa on tapana kuolla ilman surua. Jäljellä oli vain harvoja kyynelten ja hillittömän nyyhkytyksen täyttämiä täysin odottamatta ilmaantuvia hysteerisiä hetkiä.” (s. 28)

Vaikeinta on luopuminen

Kertomuksessa ”Hanumica”, joka tarkoittaa arvostettua musliminaista, mainitaan 70 kilometrin päässä Sarajevosta sijaitseva Foca. Paikka on nykyisellä serbialueella. Se oli yksi ensimmäisiä serbien käsiin joutuneita bosnialaisia kaupunkeja vuoden 1992 Bosnian sodassa. Suurin osa kaupungin muslimeista ajettiin pois ja osa vietiin leireille. Tarina on julma kuvaus sodasta ja myös siitä, miten sotaan voi tottua. Tunnelma, ja erityisesti ajatus siitä, että sotilas voi kaivata sodan luomaa toimintaa tapahtumattomuuden keskelle, tuo mieleen Esa Mäkijärven kirjoittaman jatkosotaan sijoittuvan romaanin Vieraita. Illuusiottomuudessaan niin novelli kuin Mäkijärven romaani edustavat pasifismia parhaimmillaan.

Monessa tarinassa matkustetaan, pakosta tai vapaaehtoisesti.

Monessa tarinassa matkustetaan, pakosta tai vapaaehtoisesti. Kertomuksessa ”Hauta” haudankaivaja keskustelee hengästyttävään tapaan amerikkalaisen toimittajan kanssa. Puhe on tajunnanvirtamaista: lause seuraa toistaan ja välimerkkejä on siellä täällä. Tähän tapaan yksinpuhelu etenee: Kuolleilla on elämä takanaan mutta elävät eivät tiedä, mikä heitä vielä odottaa, ja sanon hänelle että elävillä on vaikeampaa, sillä kuka tietää missä heidän hautansa kerran on, laaksossa vai kukkulanrinteellä, ja haluaako kukaan muistella jälkeenpäin, kulkivatko he iloisin mielin vai pää painuksissa tässä dunjalukissa. (s. 72) Tätä seuraa yhteinen dunjaluk-sanan merkityksen pohtiminen. Jonkinlainen dunjalukin selitys seuraa, ja lopulta päädytään siihen, ettei elämän mielekkyys riipu siitä, onko kiertänyt maailman ympäri vai pysytellyt kotikulmilla. Sanojen ”all over the world” eli dunjalukin merkityksen todetaan olevan yksilökohtaista.

Novellissa ”Siirtokunta” samaa aihetta käsitellään näin: ”Siirtokunnassa perheet rakensivat ja elivät elämäänsä ilman suuria toiveita tai odotuksia mutta täynnä sellaista sisäistä rauhaa, joka monesti luo illuusion onnesta.” (s. 103) Sodan mielettömyyden, luopumisen kipeyden ja omistamisen turhuuden käsittely jatkuu loppupään novelleissa ”Matka” ja ”Sokea”. Tavara edustaa jotakin itseään suurempaa, eikä luopuminen koskaan ole helppoa. Jos olisi, ei syntyisi kirjoja.  Silti: ”Hyväile hellästi kirjojasi, muukalainen, ja muista että ne ovat tomua”, päättää ”Kirjasto”-novelli viisaasti kokoelman.