Kirnu

Juha-Pekka Kilpiö kirjoittaa Milka Luhtaniemen esikoisteos Kirnusta, joka aikalaiskielen sijaan ammentaa pikemminkin kieltä edeltävästä. Silti teoksessa kaikuu myös kotimainen runous.

Milka Luhtaniemen esikoisteoksessa miellyttää, että se ei saavu mikään aihe, teema tai markkinointikonsepti ojossa. Lähtökohta sopii siksikin, että Kirnu kuvaa monin paikoin oppimisen ja keskittymisen hetkiä ja sama kasvaa luonnehtimaan lukukokemusta.

Kirnu muodostaa sillä tavoin yhtenäisen, runoelman kaltaisen kokonaisuuden, että se ei jakaudu erillisiin runoihin eikä osastoihin. Tekstiä rytmittävät kuohkea taitto ja muodon vaihtelu säkeen ja proosakappaleen välillä. Jo pitkään suomalaisessa runoudessa on korostunut suunta, että erillisten runojen kokooma tekee tilaa yhtenäisemmälle teokselle, jossa tekstit, vaikkapa fragmentit, liittyvät aiempaa selkeämmin toisiinsa tai sulautuvat yhteen jonkin kokoavan periaatteen alla. Trendi ei silti ole homogeeninen, sillä yhtenäistä teosta voi käyttää moniin tarkoituksiin aivan kuten erillisrunojakin.

Runominää voi ajatella suurin piirtein samana hahmona läpi teoksen; välillä minä puhuu sinälle tai osana meitä. Kummankaan piirteitä ei silti määritellä erikoisen tarkasti. Havainnot, tuntemukset ja mietteet eivät pelkisty siihen, mitä ne paljastavat jostakusta henkilöhahmosta. Hahmot ovat muutenkin huokoisia. Sellainen on aivan hyvä tila eikä merkitse minkäänlaista kriisiä: ”Meistä karkaa jotakin ulos, valoa toisista paikoista” (s. 6). Ennemmin se avaa joitakin solmuja: ”Pusertuneet ilmeet heltiävät / hedelmä on kuoressaan raskas ja poistumassa siltä” (s. 41).

Jotkin hennosti aforistiset lauseet muistuttavat esimerkiksi Reetta Pekkasta, erityisesti Kärheä (2019) – ”hennosti” sikäli, että ne eivät luulottele mitään yleispätevää:

Voi mennä kauas, voi mennä niin kauas että osaa olla kaukana.

Voi mennä kauan, voi mennä niin kauan että osaa olla kauan.

Voi olla kauan, voi olla niin kauan että alkaa tulla takaisin.

Ja silloin kaikki tapahtuu pian. (s. 5.)

Jokapäiväisten toimien kuvauksessa taas on samaa kuin Virpi Vairisella. Kaunis detalji on yhteys Mirkka Rekolaan, jonka Leena Krohn kertoo usein sanoneen: ”Missä joku seisoo, siinä ei voi seistä kukaan toinen.” Luhtaniemi: ”Mitään ei ole minun tilallani, / koska minä olen tässä. Sinullakaan ei ole ruumista, / vielä. Ei ole toista ruumista viemässä minun ruumiini / tilaa.” (s. 69.) Tuntuu yhtä kaikki siltä, että keskeisintä Kirnussa on tiettyjen runokeinojen, aiheiden tai kuvaston sijasta yksinkertaisesti ilmapiiri tai ambienssi.

Silloinkin, kun lauserakenne ei sinänsä herätä huomiota, graafinen rytmivainu saa siitä esiin nyansseja ja painotuksia.

Sävyisä ilmapiiri

Aikakäsitys on siihen mittaan lavea, että teoksesta löytyy melko vähän kulttuurisia markkereita ja aikalaista kielenpartta. Monet havainnot ja kokemukset pikemmin edeltävät niitä: hengittäminen, nukahtaminen ja herääminen, uiminen, jopa pohdiskelu siitä, millaista on ennen syntymää. Kieli on useammin elin kuin merkkijärjestelmä. Aineen olomuodot ovat vähäisiä tai pakenevia, kuten pöly ja vaahto. Kuten hienokseltaan muuallakin nykyrunoudessa, kiinnostus mineralogiaan pintautuu paikka paikoin, mikä on toki omiaan suhteellistamaan nyky-etuliitettä.

Havainto yltää käsillä olevasta aina planetaarisen kertaluokan ilmiöihin ja geologiseen aikaan. Kirnu ei silti tyydy pelkkään mikro- ja makrotason rinnastukseen, jollaisella on jo liiankin helppo ympätä parahultaisesti antroposeenia teokseen kuin teokseen. Kunnianhimoisempi pyrkimys on saada planeetan kokoiset prosessit tuntumaan ruumiissa asti. Esimerkiksi rantakivien poiminta ja heittäminen, jota tekee mieli tulkita nimenomaan leipien heittämisenä (”Kivi on sileä kädessä kun ottaa ja heittää pitkälle”, s. 26), tiivistää yhteen eleeseen sellaisia pyrintöjä kuin luopumisen ja tasapainon etsinnän.

Tekstihahmo tuntuu monin paikoin hieman väreilevän reunoistaan, ja säkeen ja proosan jako hämärtyy. Kun yksittäinen virke on sijoitettu omaksi rivikseen niin, että sitä ennen ja sen jälkeen on tyhjää, se voi olla yhtä hyvin säe tai itsenäinen proosakappale. Silloinkin, kun lauserakenne ei sinänsä herätä huomiota, graafinen rytmivainu saa siitä esiin nyansseja ja painotuksia.

Tasatut kappaleet sijoittuvat kiinnostavasti epäjatkuvan uusvirkkeen ja kertovan proosarunon väliin: ”Talvi tasaa. Kissa pysyy matolla. On ajateltava ihmistä, jota ei ole. On tavoiteltava tapojaan, on haukoteltava valoon. Ikkunat huurtuvat kukkiin.” (s. 46.) Parataksis jättää ajalliset ja syysuhteet avoimiksi, mutta kyse on kuitenkin tapahtumista, vaikka vain hyvin pienimuotoisista muutoksista tai melkein staattisista olosuhteista juuri tapahtumisen rajalla. Osa lauseista toistuu aavistuksen muunneltuina, yksi pelkän ison kirjaimen verran (en paljasta) – raju merkityksen muutos pienimmän eron varassa.

Se miten ”talvi tasaa”, viittaa toki palstan muotoon mutta heijastaa runoilmaisua vielä laajemmin: lumi demppaa aistiärsykkeitä, leikkaa rakennetun ympäristön semiotiikkaa ja ylipäätään hillitsee eroja. Se ohjaa terästämään aistimia samalla tavoin tekstin äärellä kuin maisemassa, koska intensiteetiltään matalat ja tasaiset tapahtumat ovat yhtä lailla merkitseviä.

Kieli on useammin elin kuin merkkijärjestelmä.

Hyperonyymejä

Sävyyn vaikuttaa, että substantiivit ovat useammin yläkäsitteitä kuin jotakin ylen spesifiä: esimerkiksi puita, hedelmiä ja lintuja. Ne tuovat mieleen Eeva-Liisa Mannerin faabeliparodian ”Looginen kertomus” (Fahrenheit 121, 1968). Siinä mies nimeltä H. yrittää näytösluonteisesti ostaa hedelmäkauppiaalta ei omenaa, ei päärynää eikä melonia vaan ”hedelmän”. Kun sellaista ei tietenkään löydy vihanneshallin hedelmäsiiven laareista, H. katsoo todistaneensa, että ”hedelmää ei ole olemassa”, ja antaneensa näin ”puhtaan realismin oppitunnin”. Varsinaisestihan miekkonen todistaa vain, että kielessä sikiää jos jonkinlaisia oliota, vaikkapa nyt hyperonyymejä (otsikossakin on). Kirnu hyödyntää nimenomaan tätä mahdollisuutta. Kun sitten jälkipuolella mainitaan joitakin kertoja aivan tietty hedelmä (en paljasta), se tuntuu melkein kuin juonen yllätyskäänteeltä.

Tuntuu hankalalta, että teoksen piirteet – tietynlainen sordiinoitu rekisteri, hämyiset runokuvat, vieläpä asiasana ”vieraus”, jonka se on saanut kirjastojen tietokannoissa, eikä välttämättä perusteetta – uhkaavat tuottaa negatiivisia mielleyhtymiä. Mutta se on tietysti vain metakielen ongelma. Ne ovat täysin perusteltuja piirteitä.

Ei niin, että tekisi mieli palauttaa Kirnua vastareaktioksi mihinkään, mutta tuntuu silti yllättävältä havahtua siihen, että kuvattaessa paikkoja tai fyysisiä olotiloja ei jonkin ”tarkkuuden” tarvitsekaan olla ylin päämäärä. Juuri viitteellisenä siinä on upottavaa tilan tuntua. Runokuvat ja sitä myöten miljööt ovat pehmeitä ja utuisia, mutta eivät yhtään vähemmän kutsuvia sen vuoksi.