Paperilla seisova perkele. Hannu Salaman elämä ja kirjat.

Into Kustannus julkaisi Hannu Salaman 80-vuotispäivän kunniaksi Milla Peltosen (s. 1973) kirjoittaman elämäkerran. Kangasalla asuva Peltonen on perehtynyt Salaman elämään ja tuotantoon toistakymmentä vuotta. Salaman tuotantoa käsittelevä väitöskirja ilmestyi Turussa 2008.

Väitöskirjaa yleistajuisemmin kirjoitettu Paperilla seisova perkele paljastaa Salaman maailmankuvaa ja sen kehitystä lapsuudesta lähtien. Samalla esitellään ja arvotetaan Salaman 48 kaunokirjaa ja puututaan kirjailijan pitkän elämän kulminaatiokohtiin.

Peltosen tiiliskivi on Salaman koko elämän ja kaikki teokset kattava elämäkerta.

Hannu Salamasta ovat aiemmin kirjoittaneet laajoja monografioita Pekka Tarkka (1973) ja Timo Harakka (1986). Jälkimmäisen teos S: Markiisi de Salaman vuodet oli 50-vuotiaan Salaman postmoderni elämäkerta, jossa sirpaleisen reportaasin keinoin tehtiin selkoa kirjailijan elämästä ja kirjojen taustoista. Paperilla seisova perkele poikkeaa esimerkiksi Tarkan ja Harakan teoksista siinä, että Peltosen tiiliskivi on Salaman koko elämän ja kaikki teokset kattava elämäkerta.

Pienoinen omakehu tuoksahtaa elämäkerturin mainitessa, että luettuaan 2008 tuoreeltaan Peltosen väitöskirjan Salama oli soittanut hänelle ja kiittänyt vertaansa vailla olleesta ymmärryksestä. Tarkemmin sanottuna Salama virkkoi, että Peltonen oli ensimmäinen tutkija, joka on oikeasti ymmärtänyt häntä. Peltonen teki väitöskirjan haastattelematta kertaakaan kirjailijaa itseään. Sitä vastoin uutuusteosta varten haastatteluja on ollut useita.

Salama on kirjoittanut päiväkirjaa 17-vuotiaasta asti, vuodesta 1999 asti julkaisumielessä. Nämä ns. Millenium-päiväkirjat julkaistaan kuulemma vasta kirjailijan kuoleman jälkeen. Peltonen on kuitenkin saanut luvan lukea päiväkirjoja, ja hän kommentoi niitä monografian loppusivuilla.

Päiväkirjat osoittavat kaikenlaista Salaman persoonasta ja ajattelusta. Monet tutut ihmiset saavat siellä kuulla kunniansa. Esimerkiksi Pekka Tarkkaan Salama kuulemma pettyi pahasti vanhemmiten. Tuliko kuuluisasta kirjallisuudentutkijasta todella kirjailijan vihamies, kuten Salama on kirjoittanut päiväkirjoihinsa?

Päiväkirjamerkinnöistä selviää myös, että Salama päätti ryhtyä kirjailijaksi 12.1.1955, 18-vuotiaana. Nuori taiteilijasielu oli kiinnostunut sekä kirjallisuudesta että kuvataiteista. Tampere (erityisesti Pispala) oli kirjailijan mielestä erityisen kova ja kovuutta vaativa selviytymispaikka, mitä seikkaa Salama on havainnollistanut esimerkiksi Minä, Olli ja Orvokki -romaanissaan. Romaanin Harri Salmisen kovat kokemukset pohjautuvat kirjailijan omiin nuoruudenkokemuksiin Tampereella.

Salama päätti ryhtyä kirjailijaksi 12.1.1955.

Kiintoisa pointti liittyy Salaman suhteeseen median kanssa. Kirjailija on aina suhtautunut mediaan ja julkisuuteen ristiriitaisesti. Ristiriita ei ole vanhemmiten vähentynyt tai tasoittunut, päinvastoin. Salama kirjoittaa edelleen aktiivisesti saadakseen tekstiä julkisuuteen. Uusin runokokoelma Hyvästi, kirvesvarsi! ilmestyi talvella 2016. Kun uusien teosten myötä tulee mahdollisuuksia esiintyä messuilla ja TV:ssä, kirjailija vaikuttaa ensin vastahakoiselta mutta menee kuitenkin täysillä mukaan median pyöritykseen. Median kutsu on siis vastustamaton.

Rosvokapitalismin kriitikko

Peltonen kuvaa seikkaperäisesti, kuinka teiskolaisesta maalaispojasta kuoriutui maailmankirjallisuuteen ja modernistiseen tyyliin perehtynyt kirjailija. Nuori Hannu perehtyi modernistiseen kirjallisuuteen opiskellessaan Oriveden opistolla 1950-luvulla. Samalla aukesivat ulkomaalaiset esikuvat Dostojevskista ja Camus’sta lähtien.

Työläisperheen pojan kaunokirjallinen läpimurto oli neljäs kaunokirja Juhannustanssit (1964), josta nousi vertaansa vailla oleva kohu Suomen kirjallisuushistoriassa. Kohua on seurannut myöhemminkin, esimerkiksi silloin, kun romaani Siinä näkijä missä tekijä ilmestyi (1972). Romaani käsitteli räväkästi suomalaisten kommunistien vastarintaryhmiä II maailmansodan aikana. Kriitikot suhtautuivat siihen pääosin myönteisesti, varsinkin porvarillisissa lehdissä. Taistolaislehdissä teos teilattiin sen vuoksi, ettei Salama lähtenyt kirjoittamaan sosialistista realismia, kuten moni vasemmistolainen lukija oli odottanut.

Vaikka Salama on suhtautunut erittäin kriittisesti myös kommunisteihin, kirjailijan oma ääni on Peltosen mukaan aina ollut työläisen ja kadunmiehen ääni. ”Kolmannen polven punikki” mainitaan toisinaan maamme vihaisimmaksi kirjailijaksi, joka jaksaa räyhätä ainaista rosvokapitalismia vastaan.

Pienenä lapsena Tampereella Hannu joutui näkemään, kuinka poliisit pahoinpitelivät hänen isoisänsä epäiltynä kommunistisesta toiminnasta. Kun II maailmansodan aikana tuli nähtyä lähietäisyydeltä suomalaisten kaltoin kohtelemia venäläisiä sotavankeja, nuoreen mieleen iskostui painostavia kuvia väkivaltaisesta maailmasta ja elämänmenosta.

”Kolmannen polven punikki” mainitaan toisinaan maamme vihaisimmaksi kirjailijaksi.

Salama oppi lukemaan jo 4-vuotiaana. Kirjoittamisen opettelu otti huomattavasti pitemmän ajan, koska sen omaksuminen kangerteli. Vaikka Hannu oli vasenkätinen, hänet pakotettiin ajan tavan mukaisesti oikeakätiseksi kirjoittajaksi.

Vuosi 1953 oli Hannu Salamalle sikäli merkityksellinen, että sinä vuonna päättyi hänen ”lapsenuskonsa” kommunismiin ja Neuvostoliittoon Stalinin kuoltua pois. Myöhemmin tuleva kirjailija kiinnostui politiikasta uudelleen.

Salama on antanut paljon ajattelemisen aihetta myös kaunokirjallisen muodon kehittämisestä. Viisiosainen Finlandia-sarja (1976–1983) sai muutkin kirjailijat sekä tutkijat miettimään uuden romaanimuodon ilmentymistä.

Milla Peltosen mukaan Hannu Salama on erilainen ihminen kuin romaaneista tuttu alter ego Harri Salminen. Heillä on paljon yhtäläisyyksiäkin: molemmat ovat syntyneet 1936, käyneet kansankorkeakoulun, eläneet yksinäisinä kirjailijoina, pitäneet päiväkirjaa ja pelänneet mielisairauksia.

Salama totesi kuitenkin jo Minä, Olli ja Orvokki -teoksen (1967) ilmestyessä, ettei teoksessa esiintyvä Harri Salminen ilmennä hänen kokonaispersoonallisuuttaan – kuten ei yksikään Salaman lukuisista romaanihenkilöistä. Itsestään kirjailija kuitenkin jakaa kukkuramitoin jokaiseen teokseensa. Todellisen psykologisen itsepaljastuksen Peltonen on havainnoinut muun muassa romaanista Tapausten kulku (1969).

Jumalan ja perkeleen kaksintaistelu on aina ollut kirjailijalle mielikuvitusta inspiroiva draama.

Hannu Salaman uskonnollisuus on esillä elämäkerrassa säännöllisin väliajoin. Jumalan ja perkeleen kaksintaistelu on aina ollut kirjailijalle mielikuvitusta inspiroiva draama, johon hän on suhtautunut jopa huumorilla. Romaaneissaan Salama ei ole vierastanut uskonnollisia aiheita, päinvastoin. Elämän opetuslapsia I-III (1997–2002) ja Hakemisen riemu (2014) olivat Uuden testamentin uudelleenkirjoitusta.

Päiväkirjan lisäksi eräs toinenkin kirjoittamisen muoto on aina kiinnostanut Salamaa. Hän on näet ollut nuoresta asti innokas kirjeiden kirjoittaja. Usein kirjeet ovat kuitenkin jääneet lähettämättä.

Myötätuntoinen elämäkerturi

Milla Peltosen sujuvakielinen ja havainnollinen ilmaisu tekee vaikutuksen ensi luvusta lähtien. Elämäkerturi käy analyyttisesti läpi Salaman teoksia liittäen ne kirjailijan elämänvaiheiden lomaan taitavasti ja kiinnostavasti. Salaman teosten rinnalla Peltonen on lukenut myös melkoisen määrän kirjallisuuskritiikkejä ja huomioinut niiden vaikutuksia kirjailijan työhön. Lopputulema on kielellisesti hyvin hiottua tekstiä, jonka tyylikäs feature-kerronta jopa tempaisee mukaansa.

Vaikka Peltonen on haastatellut kirjailijaa paljon, hän silti siteeraa Salamaa verraten harvoin. Peltonen osoittaa kirjailijaa kohtaan selvää myötätuntoa ja ymmärrystä tämän monista harhapoluista ja ongelmista huolimatta. Onhan sentään kyse kirjallisen romaanimuodon uudistajasta, joka on ohjannut monia ”seuraajiaan” luopumaan esimerkiksi kaikkitietävän kertojan luonnostelusta.

Hannu Salaman teoksista suurin osa lienee avainromaaneja ja ‑teoksia. Kirjailijalle on ollut aina tärkeä kuvata yhteiskunnallisia asioita ja muita aiheita oman itsen ja läheisten ihmisten, omien perheenjäsenten ja sukulaisten kautta. Toisinaan kirjailija on käyttänyt romaanikerrontaa koston välineenä niitä kohtaan, jotka olivat joskus tehneet hänelle katalia temppuja.

Vanhemmille maistuivat alkoholi ja työläisaate – niin myös myöhemmin Hannulle.

Hannu varttui lapsuutensa vuorotellen Sulo-isän ja Mirjami-äidin luona. Vanhemmille maistuivat alkoholi ja työläisaate – niin myös myöhemmin Hannulle. Kommunistinen elämänkoulu kasvatti lahtarivihaan ja porvarien halveksuntaan. Monet Salaman miespuoliset sukulaiset kärsivät skitsofreniasta. Aihe esiintyy jo Salaman esikoisromaanissa Se tavallinen tarina (1961), jossa päähenkilö joutuu mielisairaalaan. Mielenterveys on ollut kirjailijalle itselleenkin pitkäaikainen huolenaihe.

Romaanissaan Siinä näkijä missä tekijä (1972) Salama ruotii vanhempiensa salaista vastarintaliiketoimintaa, suomalaisen luokkayhteiskunnan ristiriitoja sekä Suomen kommunistisen liikkeen epäyhtenäisyyttä. Seurauksena monet suuttuivat, muun muassa taistolaiset lukijat sekä Salaman Mirjami-äiti.

Peltosen painokkaiden sanojen ja mielipiteiden taustalla on vuosia kestänyt mietiskely ja tutkimustyö. Hannu Salaman kirjailijakuva on sikäli ristiriitainen, että yhtäältä hän on inhorealistinen kertoja, joka ei säästele lukijaansa ahdistukselta, ja toisaalta hän on herkkävireinen lyyrikko, jonka runollinen tyyli tulee esiin jopa realistisen romaanikerronnan rivien välissä. Tämän Peltonen osoittaa lukuisten esimerkkien ja tapauskuvausten kautta. Aivan oma lukunsa on Salaman naiskuvaus, johon Peltonen kiinnittää erikseen huomiota.

Pitkällinen juhannustanssijupakka

Juhannustanssit ja jumalanpilkkakohu saavat tilaa kymmeniä sivuja. Peltonen osoittaa, että Juhannustanssien vastaanotossa oli samanlaisia piirteitä kuin vajaat sata vuotta aikaisemmin Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen vastaanotossa. Sekä 1870-luvulla että 1960-luvulla syntyi valtava haloo siitä, että kirjailija juotti romaanihenkilön humalaan ja tämä kännipäissään piti karnevalistisen pilkkasaarnan. Seitsemässä veljeksessä ”saarnaajaksi” nousee Lauri, Juhannustansseissa muurari Hiltunen.

Toisaalta Peltonen osoittaa sen, mistä alustasta Juhannustanssien yhteiskuntakritiikki ja poliittiset sanomat ampuivat liikkeelle ja osuivat maaleihinsa, historiallisin tuloksin. Kirjailijan näkyvä kapinointi yhteiskunnan silloisia valtarakenteita vastaan sai kansanedustajat reagoimaan. Näin kuuluisa kirjasota syttyi, vaikka kirjallisuuskriitikot arvioivat teosta pääosin myönteisin kommentein.

Ruotsalaisten kansanedustajien yritys kitkeä teos pois Ruotsin kirjakaupoista epäonnistui alkuunsa.

Kirjailija tuomittiin lopulta korkeimmassa oikeudessa kolmeksi kuukaudeksi vankeuteen romaanihenkilönsä Hiltusen vuorosanoista, joiden tulkittiin sisältävän jumalanpilkkaa. Vankilaan Salama ei silti joutunut, koska presidentti Urho Kekkonen armahti hänet 1968. Juhannustanssien pitkällinen julkisuusmylly vaikutti Salamaan Peltosen mukaan kaksijakoisesti:
”Juhannustanssijupakka oli Hannulle kaksiteräinen miekka. Yhtäältä se oli pitkittyessään raastava rupeama, tuntuihan koko yhteiskuntarupeama nousseen yhtä jäsentään vastaan. Toisaalta tilanne oli kutkuttava. Huomio hiveli niin miehistä itsetuntoa kuin kirjailijan identiteettiäkin: kiinnostuneita (naisia eritoten) riitti, ja todennäköisesti Hannu koki olevansa niiden suurten edeltäjiensä veroinen, jotka olivat kohahduttaneet lukevaa yleisöä teoksillaan mutta jotka myöhemmin oli nostettu kuolemattomiksi klassikoiksi.” (s. 130)

Salama-sodasta on syytä muistaa, että Juhannustanssit kohautti myös Ruotsia ilmestyttyään siellä käännöksenä 1965. Myös Sveanmaalla käytiin valtionpäivillä jumalanpilkkakeskustelua Salaman vuoksi, mutta kiivastuneiden ruotsalaisten kansanedustajien yritys kitkeä teos pois Ruotsin kirjakaupoista epäonnistui alkuunsa.

Otava on ollut Salaman luottokustantaja alusta asti. Välillä Salama on käväissyt toisella kustantajalla (Art House) mutta palannut sitten takaisin.

Mikä onkaan paljon julkaisseen Salaman varsinainen pääteos? Salama on kuulemma kirjoittanut joitakin teoksia hätäpäissään hengen pitimiksi, rahapulassa. Sellaisiin ei kuitenkaan voi laskea romaania Siinä näkijä missä tekijä, jonka merkitys työväen kuvauksena on jopa kirjallisuushistoriallinen. Kirjailija itse ei enää pidä tätä teosta pääteoksenaan, toisin kuin kirjallisuudentutkijat.

Peltosen elämäkerta tuo esiin paljon muitakin kirjailijoita, joiden kanssa Salama on ollut ahkerasti tekemisissä. Kirjailijalistan kärkinimi, johon viitataan useita kertoja, on Pentti Saarikoski. Hän ja Salama olivat toistensa luottoystäviä.