Katri Vala: Kulkuri & näkijä

Tietokirja purkaa parhaimmillaan myyttejä. Katri Vala: Kulkuri & näkijä -elämäkerrassa runoilija on enemmän kuin vain ”aistillisuuden papitar” tai ”joukkojen laulaja”.

Olen pahoillani. Arvostan Katri Valan (1901–1944) runoutta, mutta en pidä siitä. En pitänyt siitä lukiessani kotimaisen kirjallisuuden tenttiin parikymmentä vuotta sitten, eikä Kerttu Saarenheimon toimittaman Koottujen runojen (1977) kertaaminen pari viikkoa sitten muuttanut asiaa. Oman ongelmansa aiheuttaa tietenkin ”koottujen runojen” -genren tapa haudata yksittäiset tekstit kokonaisuuden massan alle. Tätä asiaa, ymmärtämättömyyden kuilua, ei kai tarvitse ihmetellä.

Etäisyyttä ja eroja Katri Valan ja minun välillä riittää. Erilainen aika ja asema, kohtalo, historiallinen tilanne, sukupuoli, maku ja mentaliteetti; eroja sekä objektiivisissa että subjektiivisissa olosuhteissa.

Sinänsä harmillista, sillä juuri runouden pitäisi puhaltaa tällaisten eroja yli ja läpi kuin maailman kapinallinen tuuli.

Pidän tietenkin ”Pajupillistä” (kokoelmasta Paluu, 1934), mutta sitäkään en osaa ajatella ilman Kaj Chydeniuksen sävellystä ja Kristiina Halkolan lauluesitystä (levyllä Täytyy uskaltaa, LRLP 37). Myönnän, että Valan pelkistynyt myöhäistuotanto tuntuu minusta helpommin lähestyttävältä kuin hänen 1920-luvun runoutensa. Valan eksoottisuus vaikuttaa pelkältä eksotismilta, eikä värien kerääminen säe säkeen jälkeen saa sateenkaarta syntymään.

Mutta arvostan Katri Valan runoutta. Tiedän, että vapaan mitan käyttäjänä hän oli aikansa suomenkielisessä lyriikassa tienraivaaja ja (lähes) ainutkertainen ilmiö. Koottuja runoja lukiessani alan lisäksi ajatella ja arvailla, minkälaisen henkilöhistoriallisen kerrostuman päällä runot lepäävät. Mitä Katri Vala on ajatellut, tuntenut tai kokenut kirjoittaessaan kaiken sen minkä kirjoitti?

Sitten huomaan asian, joka tuntuu edellä mainittua kiinnostavammalta: Valan tuotannon aatehistoriallisen ulottuvuuden. Äsken moititun eksotismin lisäksi ainakin ekspressionismi, lawrencelaisuus ja kansanrintamalainen antifasismi ovat kukin jättäneen siihen jälkensä. Mitä Valan runous kertoo ja dokumentoi ensimmäisen tasavaltamme – tai koko Euroopan – henkisestä ilmastosta? Kysymys alkaa kiinnostaa entistä enemmän.

Näissä ajatuksissa on hyödyllistä – itse asiassa välttämätöntä – tarttua kirjallisuushistorioitsija Minna Maijalan elämäkertateokseen Katri Vala: Kulkuri & näkijä (2021). Ja niin vain käy, että ne Valan runot, joilla Maijala tekstiään säästeliäästi höystää, alkavat minusta tuntua paljon paremmilta kuin samat tekstit Kootuissa runoissa. Maijalaa lukiessani alan pitää niistä.

Maailma Muonion ja Rivieran välissä

Katri Vala (oik. Karin Wadenström) syntyi Muoniossa 1901. Hänen äitinsä oli vanhaa paikallista talonpoikaissukua, isä muualta tullut virkamies, ruotsinkielistä sukua. Isän työn perässä muutettiin monta kertaa, ja kun Vala valmistui kansakoulunopettajaksi, hän muutti oman työnsä perässä. Mentyään naimisiin Armas Heikelin kanssa (1930) Vala muutti miehensä työn perässä. Mutta Kulkurin & näkijän lukija ei pysy Valan asuinpaikkojen perässä; runoilija todellakin oli kulkuri.

Karin Wadeströmistä olisi ehkä voinut tulla ruotsinkielinen kirjailija, mutta suomenkielisen oppikoulun käyneenä hänestä tuli suomenkielinen Katri Vala. Miten ja mistä syystä Vala alkoi kirjoittaa niin kuin Vala kirjoitti, jää loppujen lopuksi Maijalankin analyysissä avoimeksi kysymykseksi.

Välittömäksi kotimaiseksi esikuvaksi tarjoutuu Edith Södergran. Tässä Maijala pääsee oikaisemaan vanhempaa kirjallisuushistoriaa, erityisesti Lauri Viljasta, joka on tuon yhteyden päivämääriin vedoten kiistänyt tai sitä vähätellyt. ”Södergranin runous osui Valan eteen erittäin otolliseen aikaan hänen kirjoittaessaan esikokoiskokoelmansa runoja, joten vaikutusta ei voida sulkea pois ainakaan ajalliseen mahdottomuuteen vedoten”, Maijala kirjoittaa (s. 127).

Nykyään meillä unohdettu ranskalainen kirjailija kreivitär de Noailles oli Valalle niin ikään tärkeä. Tämän Kummastuneet kasvot (1904, Le visage émerveillé, suom. S. S. [Sylvia Simelius], 1909) oli suomennettu ja Olavi Paavolainen välitti Valalla lisää kreivittären runojen käännöksiä (ruotsiksi niitä oli varmaan saatavissa enemmänkin). Ainakin yhden de Noailles´n runon Vala suomensi itsekin.

Muita tärkeitä kirjailijoita olivat esimerkiksi Strindberg (myös Valan isän suosikki), Fröding, Hamsun… Merkittävä vaikutteiden antaja oli myös kaksikielinen ja lyhytikäinen, vuonna 1922 ilmestynyt Ultra-lehti.

Myöhemmin tulivat kiinalaiset, joihin Vala tutustui saksankielisten käännösten välityksellä – myös Södergran sai kiinalaisvaikutteita, kertoo Maijala. Valan Paluu-kokoelmassa (1934) on käännöksinä useita Li-Tai-Pen ja Thu-fun runoja.

Edellä mainitut vaikuttajat olivat kuolleita tai ulkomaalaisia tai molempia. Paavolainen oli läsnä, aina ja joka paikassa. Häntä on pidetty usein jopa ”Vala-kultin” luojana – kultti tarkoittaa siis Valalle osoitettua, jopa pakotettua roolia modernismin, eksoottisuuden ja aistillisuuden papittarena. Näkemys on pakostakin tasapainoton, sillä Paavolaisen kirjeet Valalle ovat säilyneet, mutta Valan kirjeet Paavolaiselle tuhoutuneet.

Paavolais-myyttiä Maijala perustellusti purkaa: miten ahtaalla Vala usein onkin, hän on aina Maijalalle itsenäinen toimija, täysivaltainen subjekti, joka vastaa yksin tekemisistään ja kirjoittamisistaan. Paavolainen oli joka tapauksessa ystävä, tukija ja eteenpäin piiskaaja kirjallisen uran alusta lähtien, vaikka väillä suhteet viilenivätkin.

Vuonna 1945 ”Olavi Paavolainen luotsasi [Katri Valan] muistotilaisuutta samalla erehtymättömällä trendien tuntemuksella, jolla hän oli 1920-luvulla pukenut Katri Valan egyptiläiseen drapeeleninkiin tai harsoiseksi haaremiorjattareksi” (s. 400). Paavolainen on Valan veljen, kirjailija-toimittaja Erkki Valan ohella Kulkurin & näkijäntärkein sivuhenkilö.

Paavolainen myös houkutteli Valan ulkomaille ja järjesti matkarahat. Aika Rivieralla ja Pariisissa 1928 on varmasti ollut ”erämaakansakoulujen” opettajalle käänteentekevä. Tai olisi ollut käänteentekevä, jos Vala ei olisi silloin ollut jo tuberkuloosin merkitsemä. Valan ”tulenkantajalaisuuden” ja ”kaksikymmenlukuisuuden” – modernisuuden ja mondeenisuuden – huipentumaksi tuo matka nykylukijan silmissä joka tapauksessa jää.

Valan yhteiskuntafilosofinen asennoituminen jää kirjassa kuitenkin hahmottomaksi, kenties se oli hahmoton hänelle itselleenkin.

Kulttuuripoliittinen väliinputoaja

Eurooppalainen kolmekymmenluku toi tullessaan vahvistuvan fasismin ja kommunismin, demokratian haaksirikon ja talouslaman. Suomalaiseen kulttuurielämään kansainvälisellä tilanteella oli välittömiä ja välillisiä vaikutuksia. Edellisen vuosikymmenen modernisoivat ja kansainväliset pyrkimykset törmäsivät (kiihko)kansalliseen seinään.

Vapaa mitta, ranskalaisuus, kosmopoliittisuus ja viaton dekadenssi – kaikki Valan 20-luvun elämässä ja tuotannossa keskeisellä sijalla olleita teemoja – tukahtuivat. Ne voimat, jotka edellisellä vuosikymmenellä voitiin käyttää kirjallisuuden muotokokeiluihin, oli nyt käytettävä yhteiskunnalliseen taisteluun.

Valan tuotanto sai kantaaottavan leiman, joskaan ei suoraan politisoitunut. Runoja hän kirjoitti vähän, lehtiartikkeleita enemmän. Hän asui perheineen jonkin aikaa Sörnäisissä, silloin jo omaksi myytikseen muuttuneessa työläiskaupunginosassa. Vala oli kansanrintamalainen antifasisti ja artikuloi sen selvästi.

Valan yhteiskuntafilosofinen asennoituminen jää kirjassa kuitenkin hahmottomaksi, kenties se oli hahmoton hänelle itselleenkin. Marxin nimeä Kulkurista & näkijästä ei löydy. Lenin mainitaan kerran, Jarno Pennasen yhteydessä.

Maijala kuvaa satuttavasti Valan ammatillisen ja henkilökohtaisen tragedian. Virallisen koskenniemeläisen kulttuuripolitiikan silmissä hän oli liiaksi vasemmalla. Ei tullut apurahoja eikä arvostusta. Epävirallis-virallisen palmgrenilaisen kulttuuripolitiikan silmissä hän oli liiaksi individualistinen. Ei tullut tukea.

Virallinen suunta alkoi kuitenkin kääntyä jatkosodan edetessä ja Saksan voiton muuttuessa yhä epävarmemmaksi. Samalla muuttui myös suhtautuminen Valaan; Maijala kytkee nämä kaksi asiaa, yleisen ja yksityisen, toisiinsa. Joulun alla 1942 ilmestynyt kokoelma Pesäpuu palaa sai kauttaaltaan positiivisen vastaanoton ja pieni apurahakin oli tulossa.

Tuberkuloosi ja muut vaikeudet olivat kuitenkin tehneet tehtävänsä. Sota jatkui, poika oli muiden hoivissa, mielenterveysongelmista kärsivä mies maanpetoksellisesta toiminnasta vankilassa, runoilijaa itseään epäiltiin. Katri Vala kuoli Eksjössä, Ruotsissa 1944.

Kenen runoilijan uurnanlasku saisi nykyään tällaisen väkimäärän liikkeelle. Kenelle sellainen tilaisuus järjestettäisiin?

Myyttejä purkamassa

Kulkuri & näkijä on ensinnäkin kauttaaltaan erinomaisella tyylillä kirjoitettu tietokirja. Se perustuu pitkäjänteiseen kirjallisuuden ja arkistolähteiden tutkimiseen, siihen tekee mieli luottaa. Löydän pitkästä tekstistä yhden ainoan sinänsä yhdentekevän epäloogisuuden: Maijala kertoo Valan viettäneen elokuuta 1926 Paavolaisen vieraana Vienolassa, mutta kuitenkin hänen kerrotaan raportoineen lomastaan kirjeessä saman kuun ensimmäisenä päivänä.

Tietokirjojen tärkeimpiä ominaisuuksia on niiden mahdollisuus korjata luutuneita näkemyksiä ja jopa purkaa myyttejä. Maijalan teos tekee sitä useampaan kertaan. Södergranin ja Valan yhteydestä mainitsin jo.

Toinen esimerkki on kysymys Erkki Valan ”selkäänpuukottamisesta” Tulenkantajat-lehden päätoimittajuuden yhteydessä 1930-luvun alussa. (Muuten: miksi Erkki Vala syrjäytyi kirjallisesta elämästä ja miksei hän koskaan saanut ilmeisen laajalle sisarensa elämäkerralle kustantajaa? Tätä kysymystä on varmaan käsitelty toisaalla) Erkki Valan ja Paavolaisen kirjeenvaihdon valossa tapahtumat näyttävät luultua sovinnollisemmilta. Tärkeämpää on koko Tulenkantajat-myytin purkaminen, jota ovat Maijalan lisäksi tehneet muutkin.

Keskeisin myytti on sitten itseään Valaa koskeva. Se on kaksijakoinen: yhtäältä Vala ”aistillisuuden papittarena” ja sitten toisaalta ”joukkojen laulajana”.

Jälkimmäinen, vasemmistolainen Vala-kuva alkoi elää yleisten poliittisten suhdanteiden mukana Paavolaisen organisoimasta vuoden 1945 muistotilaisuudesta lähtien – ja kenties se huipentui edellä mainitsemaani Kristiina Halkolan Pajupilli-lauluun. Kaksijakoisen Vala-kuvan Maijala asettaa yhteyksiinsä ja tarkastelee sitä vailla ennakkokäsityksiä. Säilyttää osan ja hylkää osan.

Toiseksi Kulkuri & näkijä on tarkasti dokumentoitu elämäkerta. Se ei teoretisoi ajan aatteita, mutta mainitsee ja kuvaa ne. Blut und boden -ideologia ja sen yhteys Valan tuotantoon saa oman esittelynsä. Valan eksotismi lähteeksi paljastuu loppujen lopuksi lastenlehti Pääskynen: ”… kolonialististen eksoottisten elämysten jano oli ajan trendi, joka oli syntynyt länsimaisen imperialismin ja modernin kulutuskulttuurin yhteisvaikutuksesta…” (s. 44).

Kolmanneksi teos on nimenomaan kirjailijaelämäkerta: tiedot Valan ”toisesta urasta” kansakoulunopettajana ovat yksipuolisia. Niissä hän on vaikeuksien, muun muassa esimiesten lähentelyn, kohde ja kokija.

Millainen hän oli opettajana, millainen oli hänen pedagogiikkansa? Oliko hän pidetty vai ei? Ehkä tietoja ei ole olemassa. Kerran Vala joutui pienimuotoisen kohun keskelle lyötyään oppilastaan kovempaa kuin oli tapana. Pariisista hän kirjoitti äidilleen: ”… ja peili sanoo, että olen muutenkin kaunistunut; sellaista se on, kun saa levätä, eikä tarvitse olla pierunhajussa” (s. 253).

Katri Vala joukkojen laulajana on siis myytti, joka syntyi ja synnytettiin hänen kuolemansa jälkeen… Mutta kun katsoo valokuvaa Valan uurnanlaskutilaisuudesta toukokuussa 1945 (torvisoittokulkue kaupungin läpi Sörnäisten Marjatanmäelle, nykyiseen Katri Valan puistoon), hämmästyy väen paljoutta. Paavolaisen taitavaa orkestrointia tai ei, mutta on pakko kysyä: kenen runoilijan uurnanlasku saisi nykyään tällaisen väkimäärän liikkeelle. Kenelle sellainen tilaisuus järjestettäisiin?

Entä tärkein asia, Katri Valan runot? Maijala on työnsä oppaana tehnyt, vaivojaan säästämättä. Minun on aika tarttua taas uudestaan Koottuihin runoihin. Voi olla, että tällä kertaa alan pitää niistä.