Neiti Steinin keittäjätär; Lautapalttoo

Neiti Steinin keittäjätär ja Lautapalttoo lähestyvät historiallista samansukupuolista rakkautta eri tulokulmista. Vaikka yhteiskunnalliset epäkohdat ovat keskeisiä, romaanit eivät jää vain niihin.

Historiallinen rakkaus kiehtoo monia lukijoita. Mennyt arkkitehtuuri ja vaatetyylit kutkuttavat mielikuvitusta. Toisaalta menneisyyden rakkauden tiellä oli myös monia yhteiskunnan ja ympäröivän yhteisön asettamia esteitä, jotka liittyivät esimerkiksi sukupuoleen, yhteiskuntaluokkaan ja etnisyyteen. Tällaiset esteet luovat tarinaan jännitettä ja saavat pelkäämään hahmojen tulevaisuuden puolesta.

Suomalaiset historialliset rakkausromaanit kertovat usein heteropariskunnista. Lähestymistapa voi olla joko historian epäkohtiin tukeutuva ja elämäkerrallinen, kuten Riikka-Maria Rosenbergin Hakoisten Annassa (2022) tai leikittelevän humoristinen Terhi Tarkiaisen Emily, eli kuinka sukua jatketaan (2022) tapaan.

Naisten välisen rakkauden kuvaaminen on historiallisissa romaaneissa edelleen suhteellisen harvinaista, vaikka aihe ei enää olekaan suoranainen tabu. Viimeaikaisista kotimaisista historiallisista romaaneista aihetta käsittelevät ainakin Leena Parkkisen Neiti Steinin keittäjätär (2022) ja Anna Englundin Lautapalttoo (2022).

Murhamysteeri on pintaa

Leena Parkkisen Neiti Steinin keittäjätär kietoutuu kirjailija Gertrude Steinin ja hänen sihteerinsä Alice B. Toklasin palkkaaman suomalaisen keittäjättären ympärille. Keittäjätär Margit on jollain tavalla sotkeutunut Paraisilla 1900-luvun alussa tapahtuneeseen henkirikokseen ja parikymmentä vuotta myöhemmin päätynyt työskentelemään Pariisiin, neiti Steinin keittiöön.

Murhamysteeri yhdistää naisten kohtalot toisiinsa, mutta sen selvittäminen jää kirjassa taka-alalle. Sen sijaan kirja kertoo Margitiin ja hänen tapaukseensa liittyvistä naisista, heidän välisistään ihmissuhteista sekä lokeroista, joihin heidät on ajettu tai he ovat itse ajaneet itsensä. Kenenkään osa ei ole helppo.

Parkkisen teos tuo mieleen brittiläisen Sarah Watersin romaanit. Niissäkin naiset tulevat usein erilaisista taustoista. Ulkoisten paineiden lisäksi heitä painavat sisäiset ristiriidat siitä, mikä on naisen rooli yhteiskunnassa. Rakkaus on vaikeaa ja katkeransuloista, eikä tarinan loppu yleensä ole yksiselitteisen onnellinen.

Neiti Steinin keittäjättären tarina on kirjailijan omaa sepitettä, mutta sen henkilöhahmot Gertrude Stein ja Alice B. Toklas ovat todellisia historian hahmoja. Jälkipolville säilyneet kuvaukset ja tiedot ovat toimineet kirjan hahmojen pohjana. Keittäjätär Margit perustuu Alicen keittokirjasta löytyvään yleisluontoiseen kuvaukseen hänestä.

Taustalla olevien historiallisten tietojen takia tuntuu luontevalta, että kirjan tyyli on elämäkertamainen. Tarina etenee pääasiassa Alicen päiväkirjamaisten merkintöjen ja nostalgian värittämien nuoruusvuosien muistelmien kautta. Näennäisen arkisista huomioista välittyvät maailmanpoliittinen tilanne, Gertruden ja Alicen riitaisa parisuhde ja Margitin kanssa käydyt jännitteiset keskustelut.

Alice B. Toklas ja Gertrude Stein voivat ylläpitää vapaata elämäntyyliään, koska yhteisö valitsee suvaita heitä.

Yhteiskuntaluokka määrittelee

Neiti Steinin keittäjättäressä Alicen ja Margitin ystävyyssuhde on valta-aseman värittämä, sillä työnantajana Alice on palvelijansa yläpuolella. Porvarillisen naisen kotikasvatuksen saanut Alice ihmettelee hänen olemustaan:

”Seuraavana aamuna hän ilmestyi päässään huopahattu, jossa oli riikinkukon sulka. Se ei ollut millään muotoa liian koreileva hattu, se oli sulkaa lukuun ottamatta hyvin yksinkertainen, mutta siitä näki että se oli liian hieno palvelijalle. Joku toinen emäntä olisi huomauttanut siitä.” (s. 217.)

Margit käyttäytyy hienostuneesti ja lukee kummastuttavan vaikeaa kirjallisuutta oman yhteiskuntaluokkansa naiseksi. Juuri nämä piirteet vetävät Alicea puoleensa. Keittäjätär rikkoo oudon välinpitämättömällä tavalla luokkarajoja, eikä tunnu piittaavan edes siitä, että palvelee kahta epäsovinnaisesta suhteestaan tunnettua naista.

Alice ja Gertrude ovat viettäneet äitiyden ja vaimon rooleista vapaata taiteilijaelämää 1800–1900-lukujen vaihteen Euroopassa. Nyt heidän suhteensa on kuitenkin väljähtänyt – Alice on omaksunut nalkuttavan seurapiirivaimon roolin, kun taas Gertrude elää boheemin miehekästä elämää arkipäivän murheista piittaamatta. Salongin seinillä riippuu Picasson maalauksia, ja Gertrude ostaa vaimolleen lepyttelylahjaksi turkiksenkin, mutta yläluokkaisina naisina koreilu on heille luonnollinen osa elämää.

Alice B. Toklas ja Gertrude Stein voivat ylläpitää korkeaa elintasoaan ja vapaata elämäntyyliään, koska ympäröivä yhteisö valitsee suvaita heitä. Kun yhteisön arvot muuttuvat kansallissosialismin ja rotuajattelun ilmapiirissä, muut ihmiset eivät enää haluakaan katsoa toiseen suuntaan. Margitia taas rangaistaan siitä, ettei hän ole sopeutunut palvelusväen naisen rooliin ja seksuaalisuuteen.

Maaseutu ja talonpoikaisuus henkivät puhtautta ja viattomuutta, kun taas kaupunki oli kehityksessään tahrautunut.

Maaseutu ja kaupunki

Toinen samaa aihepiiriä käsittelevä historiallinen romaani, Anna Englundin esikoisteos Lautapalttoo (2022) sijoittuu vuoteen 1931. Pihlajassa asuva Elena on arkkuverstaan miniä, jolle kuolema on osa jokapäiväistä elämää. Vaatteiden ompelusta kiinnostunut Elena viettää muotipalttoiden ompelun sijaan päivänsä kursimalla kokoon arkkujen pehmusteita ja liinoja.

Elämä aviomiehen kanssa on tuttua ja yllätyksetöntä, mutta Elena on opetellut tyytymään intohimon puutteeseen. Elämä hajoaa sirpaleiksi, kun arkkua noutamaan saapuu viehättävällä tavalla erikoinen nainen Helsingistä.

Kaupunkilaisen Lydian ja maalla varttuneen Elenan välille syntyy nopeasti ystävyyssuhde, joka kasvaa hetkessä täydeksi rakkaudeksi. Taustalla Elenan anoppi muistelee ihastustaan paikkakunnan opettajattareen. Anopin kertomat tapahtumat osuvat yhteen päätarinan vaiheiden kanssa ja alleviivaavat ihmisen tarvetta toteuttaa itseään ja olla rehellinen omille tunteilleen.

Englundin kerronta hyödyntää fragmentaarisia katkelmia ja kirjeitä. Kirja on lyhyehkö, joten yksittäiset sanat ja murrevalinnat painavat paljon: ”Raamatussaki sanotaan että kohtele muita niin ku ihteäs, ja tämä oli nyt se minun osa. […] Toivon että Elena voi elää sellasta elämää mitä minä en ikinä voinu.” (s. 208.)

Lautapalttoossa rakkaus keksii keinot. Elena matkustaa Helsinkiin tapaamaan Lydiaa, mutta mitä kauemmin hän viettää aikaa naisen kanssa, sitä selkeämmiksi käyvät erot heidän välillään. Lydia on taiteilijaperheen tytär, jolle aamuvarhain herääminen ja fyysisen työn tekeminen päivästä toiseen ovat vieraita asioita. Hän kulkee valokuvaamassa ihmisiä ja maisemia housuihin pukeutuneena, vailla miehistä valvontaa.

Elena on hyväksynyt maaseudun vaimon roolin. Hän kokee olevansa onnekas, koska on päässyt arkkuverstaan miniäksi ja naimisiin turvallisen miehen kanssa. Miehen kanssa asioista neuvotteleminen ja arkipäiväinen aherrus kuuluvat avioliittoon. Elena ei ole nähnyt niissä valittamisen aihetta ennen Lydian tapaamista. Lydia rikkoo Elenan elämän raamit näyttämällä, että on olemassa muitakin tapoja elää.

”Mitä häneltä oikeastaan haluttiin? Ilmarilla oli tarjota töitä ja koti. […] Hän mietti rahanmenoa, miten täydellisesti hän olikaan antautunut varojen vähyyden ja Lydian avokätisyyden ansaan. Koska hän joutuisi tekemään tiliä näistä seikkailuista?” (s. 130.)

Elena häpeää murteellista puhetapaansa, varattomuuttaan ja sivistymättömyyttään. Lydia näkee naisessa vain viehättävää viattomuutta.

Lautapalttoon kerronnassa korostuvat sen kuvaaman aikakauden kahtiajako maaseudun ja kaupungin välillä. Maaseutu ja talonpoikaisuus henkivät puhtautta ja viattomuutta, kun taas kaupunki oli kehityksessään tahrautunut.

Tunnelin päässä kajastaa valoa

Leena Parkkisen Neiti Steinin keittäjätär on teemoiltaan moniulotteinen kirja. Se käsittelee henkirikoksen puitteissa kaikkea antisemitismistä naiseuden luokkasidonnaiseen määritelmään. Tapahtumat pohjautuvat hyvin löyhästi oikeaan elämään, joten myös loppu on luonteeltaan avoin ja jättää tilaa tulkinnoille.

Hahmojen tarinalle ei ole annettavissa yhtä onnellista loppua. Neiti Steinin keittäjättäressä kuvataan rakkautta, mutta se ei ole romanttinen kirja.

Anna Englundin Lautapalttoo on helppolukuinen teos, joka on alusta saakka toiveikas. Historiallisesta tapahtumaympäristöstä huolimatta teos tuntuu tunnelmaltaan modernilta, ajoittain jopa anakronistiselta. Lukijana on helppo uskoa, että Elena tulee poimimaan elämänsä palaset ja kasaamaan niistä omannäköisensä raamit.

Lautapalttoo on tunnelmaltaan Parkkisen romaania kevyempi ja enemmän romanssin tyylilajiin kallellaan. Mikään ei voi himmentää pariskunnan välillä roihuavaa rakkautta.

Helsingin Sanomien kritiikissä Antti Majander kuvailee Lautapalttoota:

”Otan romantisoivan vapauden tulkita Englundin teosta niin, että kumpikin heistä muuttuu peruuttamattomasti. Ja mikä vielä parempaa, niin muuttuvat muutkin keskeiset henkilöt. Mikä puolestaan johtaa ylevään ajatukseen siitä, että yhteisen maailmamme ei tarvitse olla paha.”

Yhdyn Majanderin ajatukseen siitä, että ihmissuhteet muuttavat niiden kumpaakin osapuolta. Sama ajatus välittyy kummastakin käsitellystä kirjasta. Erilaisten ihmisten on omaksuttava ominaisuuksia toisistaan voidakseen sopeutua yhteiselämään. Yhteiskunnalliset normit ovat historiallisesti jakaneet ihmisiä, mutta yksilöt ovat voineet myös ylittää niitä.

Kirjojen sävyä ja yhteiskunnallisten ongelmien käsittelyn syvyyttä voisi verrata toisiinsa, mutta se ei olisi tarkoituksenmukaista. Kirjat on kirjoitettu hyvin erilaisella otteella, ja ne sopivat vastaamaan erilaisiin lukutarpeisiin. LGBTI-suhteita kuvaavien kirjojen ei tarvitse keskittyä pelkästään yhteiskunnan epäkohtien kuvaamiseen, vaan ne voivat muun romanssikirjallisuuden tapaan olla myös pehmeän vaaleanpunaista luettavaa.