Mitä eristäytyneempi yhteisö, sitä omaperäisempi meno. Nicola Barkerin Outoja otuksia on kertomus perheestä, joka on kova koheltamaan. Soppa on valmis, kun perheen asuttamaan hotelliin, Devonin lähellä Englannissa sijaitsevalle saarelle, saapuu eteläafrikkalainen armeijaa pakoileva La Roux.

Eletään sitä vuotta, jolloin syntikkapoppitähti Marc Almond nousee listojen kärkeen uudella versiollaan kappaleesta Tainted Love ja Jack Henry Abbott, amerikkalainen kirjallisesti superlahjakas tappaja, nousee vankilakirjeillään kuuluisuuteen – eli vuotta 1981.

Kirjan protagonisti ja kertoja on 16-vuotias sydänmurrosikäänsä elävä Medve. Unkariksi Medve tarkoittaa karhua, ja aivan kuin se olisi enne: Medve on 190 senttimetriä pitkä “jättiläistyttö”. 19-vuotias La Roux ja Medve eivät voi olla joutumatta kutkuttavalle törmäyskurssille. La Roux on Medvestä sairaan ärsyttävä, mutta kuitenkin salaa tosi ihana. Medveä ärsyttää esimerkiksi se, että La Roux käyttää etuhampaitaan pureskelutyöhön.

Medve on ison katraan keskimmäisiä. Perheen äiti Mo on Amerikassa vain “tilapäisellä vierailulla”. Perheen isää kutsutaan Isoksi, vaikka hän on alle 140-senttinen. Hän yrittää pitää railakkaan pesueensa ruodussa, vaikka välillä tehtävä tuntuukin ylivoimaiselta. Nelivuotias Feely on riiviö. 12-vuotiaan Patchin korvat ovat aina juuri siellä, missä kuuluu vähänkin arveluttavaa tai arkaluontoista asiaa. Vanhemmat sisarukset isän “lempilapsi” Poodle ja 23-vuotias Barge eivät enää pysyvästi hengaile perheen luona.

Kaikesta kaukana

Romaanin suomen kielinen nimi Outoja otuksia on mielenkiintoinen verrattuna sen alkuperäiseen englannin kieliseen nimeen Five Miles from Outer Hope. Teos ole vain keveä hupailu, vaan perheen sisällä on myös kipeitä jännitteitä, suruakin. Äidin Amerikkaan lähtemisessä ei ehkä ollut ainoastaan kyse vain siitä, että hän ei olisi yksinkertaisesti viihtynyt perheenäidin roolissa, vaan takana on varmasti myös muita syitä ja ehkä meno on siksi välillä niin outoa. Yhden lapsen traaginen kuolema tuo myös oman tumman sävyn kirjaan. Ollaan kaukana kaikesta: muusta maailmasta, normaalista elämästä, ehkä toivostakin. Ihmettelen suomentaja Sari Karhulahden nimivalintaa muutoin oivallisessa suomennoksessa.

Barkerin tyyli on kielellisesti notkeaa ja värikästä. Hän ottaa sanavalinnoillaan riskejä ja rikkoo rajoja, mutta välillä tyyli hengästyttää lukijaa kaikessa ketteryydessään ja humoristisuudessaan. Tarina ei solju sulavasti eteenpäin, vaan se on niin tiivistä tykitystä, että välillä on pakko palata taaksepäin ja ottaa vähän vauhtia jatkamiseen.

Miettimättä kirjan totisempia jännitteitä ja laajempia ulottuvuuksia lukija helposti näkee henkilöt vain outoina otuksina, jotka välillä saavat jopa fantasianomaisia ja eläimellisiä piirteitä. Koska he tuntuvat aaningin surrealistisilta ja kaukaisilta, on heihin vaikea samaistua ja tuntea empatiaa. Olisin kaivannut hahmoihin ja hetkiin syvyyttä, mutta ehkä häiläävä ilmapiiri onkin itsetarkoitus: teini-ikäiset ovat harvoin kaikkein filosofisimpia.

Jaa artikkeli: