Jalkapohja

Niillas Holmbergin Jalkapohja ilmestyi samoihin aikoihin, kun saamelaiset olivat muutenkin tavallista enemmän esillä. Saamelaisten pakkosuomalaistaminen ja suomalaisten harjoittama kolonisaatio nousivat aiempaa näkyvämmin otsikoihin Kukka Rannan ja Jaana Kannisen kirjoittaman Vastatuuleen-teoksen myötä. Pirkka-Pekka Petelius pyysi julkisesti anteeksi Pulttiboisin saamelaissketsejä. Nuori voima julkaisi Sápmi-numeron, jonka toimitti kukas muu kuin Holmberg. Lisäksi hallitus teki kauan odotetun päätöksen saamelaisten sovinto- ja totuuskomission perustamisesta. Voidaan siis puhua jopa pienestä kulttuuris-poliittisesta läpimurrosta.

Teoksen kuvitus saa allekirjoittaneessa aikaan synesteettisiä vaikutelmia.

Holmberg (s. 1990) on nuoresta iästään huolimatta jo vakiinnuttanut asemansa yhtenä aikansa merkittävimmistä saamelaistaiteilijoista. Paitsi runoilija, hän on myös muusikko ja aktivisti, joka on lisäksi toiminut myös näyttelijänä ja televisiojuontajana. Monialaisuus ei ole saamelaisten keskuudessa mikään poikkeus vaan pikemminkin sääntö. Ensinnäkin saamelaiskulttuuri on nivoutunut erottamattomasti politiikkaan. Toiseksi perinteiset elinkeinot ja käsityötaidot ovat monille saamelaisille jokapäiväistä elämää, eivätkä he siksi vedä selkeää rajaa taiteen ja elämän välille. Holmberg itse nosti Nuoren voiman klubilla esiin Nils-Aslak Valkeapään teosten vastaanoton suomalaisissa lehdissä. Suomalaiskriitikot eivät tienneet, miten suhtautua Valkeapään teoksiin, joissa kuvalla oli yhtä tärkeä rooli kuin sanalla.

Jalkapohja (joka ilmestyi pohjoissaameksi nimellä Juolgevuođđu vuonna 2018) on poikkitaiteellinen runoteos, joka asettuu Valkeapään viitoittamaan perinteeseen. Inga-Wiktoria Påven kuvitus kulkee mustien ja harmaiden sivujen halki katkeamattomana viivana, josta aika ajoin nousee esittäviä aiheita. Itse asiassa kuvitusta on enemmän kuin runoja, sillä teosta rytmittävät pitkät tekstittömät jaksot. Holmberg luki Jalkapohjan runoja myös Nuoren voiman klubilla musiikin ja joikaamisen säestyksellä, ja siksi teoksen kuvitus saa allekirjoittaneessa aikaan synesteettisiä vaikutelmia.

Kahden maailman välissä

Siinä missä Holmbergin edellinen suomenkielinen teos Jos itseni pelastan itseltäni (Palladium, 2015) oli kokoelma yksittäisiä runoja, Jalkapohja on yhtenäinen runoteos, jossa yksittäiset runot ovat alisteisia kokonaisuudelle. On ehkä liian aikaista sanoa, että 29-vuotias runoilija on kasvanut täyteen mittaansa, mutta kypsymistä on selvästi tapahtunut.

Teoksen keskiössä on suhde luontoon, maahan jalkojen alla. Vastakkain asetetaan välitön luontoyhteys ja luonnosta vieraantunut maailmankuva. Jälkimmäistä edustaa suutarin hahmo, jossa tiivistyvät moderni teknologiausko ja kolonialismi. Jatkuvan kasvun nimeen vannovalle suutarille ”vain taivas on rajana”, eikä hän kykene ymmärtämään toisenlaista elämäntapaa: ”Suutarin ikkunasta katsottuna / me surkuttelemme siivettömiä kiviä // (lentämisen hukanneita munia).”

Suutarin hahmo ilmentää kolonialistista retoriikkaa, jossa omia intressejä puolustetaan yleisen edun nimissä ja samalla suhtaudutaan holhoavasti kolonisoituihin: ”Suutarin mukaan varpaat kätkemällä / suojellaan niin jalkoja kuin niittyjäkin […] sen / mukaan ei kyltymätön kantapää enää tiedä / ei moneen sataan vuoteen ole tiennyt / omaa parastaan.”

Suutarin vastavoimia teoksessa ovat esimerkiksi tiirat, jotka nokkivat kengänkannan rikki. Tiirat ovat kalaa syöviä kahlaajalintuja. Niiden voi nähdä viittaavan saamelaisaktivismiin, erityisesti saamelaisten perinteisiä kalastusoikeuksia puolustavaan Ellos Deatnu! -liikkeeseen, johon Holmbergi itsekin on osallistunut. Vuonna 2017 liike perusti Tenojoen Tiirasaareen ”moratorion”, jossa saamelaisia syrjivät kalastussäännökset on mitätöity.

Välillä kuitenkin uhmakasta vastarintaa häiritsee epäilys, että taistelu saattaa olla turhaa. Moderni maailma kuvataan labyrinttinä, josta ei ehkä ole ulospääsyä: ”Jotkut uskovat suutarin metsän ristiriitoksen / nielaisseen koko sokkelon”.

Runoissa kysytään perusteita: perustaa, jolle rakentaa elämänsä sekä perustetta, joka perustelisi toiminnan mielekkyyden.

Teoksen minä on kahden maailman välissä. Yhtäältä hänet sitoo maahan esivanhempien perimätieto, toisaalta hän on sisäistänyt myös suutarin maailman arvoja: ”Laittoihan se meihin silmänsäkin.” Sisäistetty kolonialismi saa puhujan epäilemään jopa oman luontosuhteensa syvyyttä: ”Välitänkö Maasta vain niin laajalti / kuin siitä joka kävelee?” Hän joutuu kyseenalaistamaan kummankin maailman totuuksia eikä ota mitään viisautta annettuna. Runoissa kysytään perusteita sanan molemmissa merkityksissä: toisaalta perustaa, jolle rakentaa elämänsä, toisaalta perustetta, joka perustelisi toiminnan mielekkyyden. ”Nähdä mekanismi, havitella äimiä, salaisuuksia. / Millaiset langat pistot saumat, missä milloin ja millä perustein?”

Luontosuhteen rinnalla kulkee pohdinta suhteesta kieleen. Itse asiassa luonto ja kieli ovat teoksessa yhtä: ”Oletteko nähneet preesensiäni? / Siinä oli vaatimaton koivun tuoksu / oranssi savun katku”. Luonto ja kieli muodostavat yhdessä identiteetin jakamattoman perustan. Samalla molemmat ovat dynaamisia prosesseja, jatkuvaa muutosta; luontoa ei nähdä objekteina tai maisemana, siis substantiiveina, vaan verbien ja adjektiivien kautta. ”Kissankellojen taktiikka / todentaa jokainen sana adjektiiviksi.”

Runouteen kiinnikasvanut poliittisuus

Teoksen poliittisuus on alussa hienovaraisempaa mutta muuttuu eksplisiittisemmäksi loppupuolella, jossa puhutaan suoraan ”kolonisoiduista taloista”. Helsingin Sanomien Jukka Koskelainen viittasi luultavasti tällaisiin kohtiin kirjoittaessaan, että Jalkapohja muuttuu loppua kohti ”liian osoittelevaksi”. Jos asiaa katsotaan puhtaasti esteettiseltä kannalta, avoimen poliittisuuden voi nähdä lukijaa aliarvioivana. Holmbergin runoutta on kuitenkin mahdotonta erottaa poliittisesta kontekstistaan. Sana kolonialismi on edelleen lähes tabu saamelaisia koskevassa keskustelussa, ja siksi sen alleviivaaminen – poeettisen kömpleyyden uhallakin – on perusteltua.

Kahden elämänmuodon välinen suhde kuvataan Jalkapohjassa ennen kaikkea konfliktina, joka ilmenee milloin ulkoisina olosuhteina, milloin sisäistettyinä rakenteina. Holmberg on kuitenkin muissa kirjoituksissaan viitannut myös vastavuoroisuuden ja yhteiselon mahdollisuuteen. Nuoren voiman Sápmi-numeron pääkirjoituksessa ”Miksi siika vihertää” hän pohtii perinnetaitojen merkitystä ilmastonmuutoksen aikakaudella. Ekokriisi on saanut yhä useamman suomalaisen kiinnostumaan saamelaisten selviytymistaidoista, mutta toisaalta ilmaston muuttuessa ikiaikainen perimätieto ei välttämättä enää päde.

Sovintoa ei voi olla ilman totuutta.

Esimerkkinä Holmberg käyttää pyytämänsä siikaa, jonka rasvakertymät olivat vihreitä. Saamelaisten perimätieto ei tuntenut vastaavia tapauksia, mutta vaasalaisen kalastaja tiesi kertoa, että kyseessä oli mätikala, joka veden korkeasta lämpötilasta johtuen oli peruuttanut kutunsa. Arktiset alkuperäiskansat saattavat siis vastaisuudessa tarvita eteläisempää perimätietoa. Tämä tosin edellyttää, että suomalaiset vaalivat omaansa.

Planeettamme tilan kriisiytyessä entisestään yleistyvät puheenvuorot, jotka korostavat alkuperäiskansojen elintapojen kestävyyttä. Joskus näissä kannanotoissa on jopa sellainen sävy, että vain alkuperäiskansat voivat pelastaa maapallon tuholta. Modernit, fossiilikapitalistiset valloittajakansat joutuvat epäilemättä oppimaan yhtä sun toista pitkään alempiarvoisina pitämiltään kansoilta. Alkuperäiskansojen pyytäminen apuun kuulostaa kuitenkin samalta, kuin vaatisi naisia pelastamaan miehet patriarkaatilta.

Kolonisoijat eivät voi odottaa kolonisoitujen apua ilman, että sortavia valtarakenteita puretaan ja alkuperäiskansojen oikeudet tunnustetaan. Kuten Holmberg itse kirjoittaa Jalkapohjassa: ”Ennen kuin märkä saapas päätetään / korvata kuivalla, pitäisi kertoa kaikille / että jalkineen voi riisua / vain sisältä käsin ratkoen”. Kestävä elämäntapa vaatii kestämättömien rakenteiden purkamista. Sovintoa ei voi olla ilman totuutta.