Naarattu

Naarattu vie joelle ja myyttiseen maailmaan, jota ei määritä aika. Teos kasvaa surun runoudeksi turmellun kotiseudun puolesta.

Suomenkielisillä lukijoilla on viime aikoina ollut varaa mistä valita, jos on mielinyt lukea saamelaista kirjallisuutta. Parin vuoden sisällä ovat ilmestyneet Inga Maggan romaani Puolikas (2024, Like), Helga Westin esseekokoelma Puhu nukke (2025, Otava), Suvi Westin autofiktio Syntien kummun naiset (2025, S&S) ja Iida Aikion esikoisromaani Muoviaurinko (2026, Kosmos). Samantapainen tilanne on Ruotsissa. Ruotsiksi kirjoittavia saamelaisia kirjailijoita ovat muun muassa Linnea Axelsson, Tina Harnesk, Elin Anna Labba, Ann-Helén Laestadius ja Ella-Maria Nutti, joiden kaikkien tuotantoa on myös suomennettu viime vuosina.   

Saamelainen kirjallisuus elää 2020-luvulla uudenlaista kukoistuskautta. Siitä voi panna merkille kolme asiaa: kirjailijakunta on hyvin naisvaltainen, julkaisukielenä on aiempaa useammin suomi, ruotsi tai norja, ja keskeisin genre on romaani. Vielä kymmenisen vuotta sitten runous oli saamelaiskirjallisuuden ykköslaji, mutta tilanne on selvästi muuttunut. Tällä hetkellä ilmestyy ennennäkemättömän paljon pohjoismaisilla valtakielillä kirjoitettuja romaaneja, mikä on laajentanut saamelaisen kirjallisuuden lukijakuntaa ja lisännyt sen näkyvyyttä.  

Myös kirjailijanuransa runoilijana aloittanut Niillas Holmberg on julkaissut viime vuosina kaksi proosateosta, suomenkielisen Halla Helle -romaanin (2021) ja sen saamenkielisen, samoja henkilöhahmoja kuvaavan sisarteoksen Goatnelle (2024). Tuoreessa Naarattu-kokoelmassa muusikkona ja aktivistinakin tunnettu Holmberg palaa runouden pariin.  

Kirjallisuudentutkija Hanna Mattila on luonnehtinut Holmbergin Halla Hellettä valtaväestölle suunnatuksi teokseksi, jota ”voi lukea fiktiivisen tarinan muotoon puettuna yhteiskunnallisena tietoteoksena saamelaisuudesta”. Naaratussa on samoja teemoja kuin Halla Helteessä: ympäristöeettistä kantaaottavuutta ja perinteisen saamelaisen elämänmuodon ja valtakulttuurin vastakkainasettelua. Romaanin selittävästä sävystä ei sen sijaan ole tuoreessa runokokoelmassa tietoakaan. Naarattu on suomenkielinen, mutta se tuntuu välillä puhuvan valtaväestön edustajalle vierasta kieltä. Kriitikko Vesa Rantama totesikin Helsingin Sanomissa (13.12.2025), että Holmbergin kokoelman maailma jää monella tapaa vieraan tuntuiseksi ja kryptiseksi. 

Järveläisiä ja taskunsakääntäjiä 

Yksi vieraannuttava – ja samalla kiehtova – elementti Holmbergin runoissa on runsas luontosanasto. Säkeissä tulee vastaan sellaisia Pohjois-Suomen murteissa käytettyjä, saamen kielestä lainattuja sanoja kuin vuoma, lompolo, vuopaja ja luusua – eli laaja jokilaakso, joenvarren suvanto, joen lahti ja joenniska. Sanat kuvaavat joen maantiedettä hienopiirteisesti, mutta pohjoisen murteita taitamattomalle ne eivät ensilukemalla avaudu. Sanat edustavat pohjoisen jokivarren ihmisten omaa kieltä, josta tulee yksi Holmbergin runokeinoista.  

Naarattu on mitä suurimmassa määrin joen runoutta, jonka maailmassa asettuvat vastakkain jokilaaksolaiset ja ”järveläiset”. Tämän asetelman voi melko vaivattomasti tulkita saamelaisten ja valtaväestön välisen suhteen kuvaukseksi. Arvoituksellisemmiksi hahmoiksi jäävät sen sijaan runoissa esiintyvät taskunsakääntäjät, ”ne joitten ennen vanhaan / sanottiin kääntäneen housuntaskunsa nurin” (s. 11). Lukijaa jää askarruttamaan, keitä nämä ”taskunsakääntäjät” oikeastaan edustavat ja mikä on heidän asemansa yhteisön sisällä. Kyse voi olla tenojokelaiselle runoudelle ominaisesta arvoituksenomaisuudesta, johon Helga West viittaa Holmbergin teosta käsittelevässä Runografissa (6.2.2026) julkaistussa kritiikissään. On lukijakohtaista, näyttäytyykö tämä arvoituksellisuus kiehtovana vai turhauttavana.  

Siinä missä saamelaisissa nykyromaaneissa kuvataan tyypillisesti hyvin tunnistettavaa 2020-luvun todellisuutta, Holmbergin Naaratussa vallitsee ajaton ja myyttinen aika. Siihen kuuluvat runoissa esiintyvän ”Vanhan Polven” laulut ja puheet, enteet ja uskomukset. Entisaikojen maailmaa rakentaa myös käsitöiden tekemisen kuvaus. Holmbergin runoissa keritään ja karstataan, rukinratas pyörii ja värttinä hyrähtää. Vanha käsityösanasto on nykylukijalle kuin metaforista kieltä: ”äitilanka pujottuu / ja rukinlyhty syttyy” (s. 25). Raanunkudonnasta kasvaa ajan kulun ja sukupolvien jatkumon sykähdyttävä kuva: ”Järjestyivät enteet, jaettiin loimilangat aamuiksi illoiksi. / Ylipolvisessa lämmössä on risteilevä rakenne, oppivat äidit.” (s. 23.)  

Valaanlaulu nousee mereltä  

Joen ja järven lisäksi Naaratun maantieteeseen kuuluu meri, jota edustavat avausrunossa esiintyvät valaat: ”Mitä valaat ovat? Joella oli tänään puhetta valaista, miten ne elävät ja kuolevat / ikivanhoissa tarinoissa ja lauluissa, mutta kuinka moni ylipäänsä on käynyt / jokisuulla?” (s. 11.) Myyttinen valaanlaulu kuuluu runoissa pitkin kokoelmaa ja saa vertauskuvallisen selityksensä teoksen viimeisessä osastossa, jossa kuvataan vaelluskalan elämää:  

”[…] Se syntyy joen pohjalla, hopea, ja versoo hiljaa muistin 

tapaan. Vaaksan pituisena se laskee jokisuulle, talvehtii valaissa.  

Pyrstöt, evät ja koukkuleuat venähtävät, mutta väkevöityen taajenee 

myös selkäytimen hyminä. 

Joen luotua nahkansa se syöksähtää suistoon uhkuen sellaista kuuluvuutta, 

että valaanlaulu saa nousta vanassa, myötäistä ylävirtaan. 

Hopea se nostaa valaanlaulun jokeen, laulaa Vanha Polvi, emmekä me laulaisi, 

se laulaa.” (s. 61.) 

Runojen ”hopea” on jokivarren ihmisille kultaakin kalliimpi lohi, ja valaanlaulu kuvastaa lohen nousua merestä jokeen. Naaratun keskeisintä tematiikkaa onkin ihmisen ja joen suhde, johon kuuluu olennaisesti kalastus. Kalan pyytäminen ei ole nykyihmiselle välttämätöntä ravinnonsaannin vuoksi, mutta joen olemukseen kuuluu se, että sillä kalastetaan: ”Vaikka syöminen ei enää ole välttämätöntä kuten entisaikaan, / menemme kalaan ollakseen joki. Menemme kalaan ollakseen.” (s. 51.) Säkeet rikkovat kielioppia ja samalla rikkoutuu inhimillisen ja ei-inhimillisen toimijan, ihmisen ja joen, välinen raja. 

Lohen ja olemassaolon kriisi 

Naaratun viimeinen osasto kuvaa sitä 2020-luvun todellisuutta, jossa joen, lohen ja ihmisen suhde on särkynyt: ”Keskustelumme joen kanssa on jatkunut sata ja sata polvea. / Joki on ollut vaitonainen monta kertaa aiemminkin, on ollut / lähes sanattomia kesiä, mutta tänään sen mykkyydessä puhuu toinen.” (s. 63.) Joella kalastamista kuvataan runossa keskusteluksi joen kanssa. Runon nykyhetkessä joki on mykistynyt, minkä voi nähdä viittauksena tämänhetkiseen todellisuuteen. 2020-luvulla lohikannat ovat romahtaneet ja esimerkiksi Tenojoella lohenpyynti on ollut kiellettyä vuodesta 2021 asti.  

Atlantin lohen hupenemista käsittelee myös Helga Westin Puhu nukke -teoksen essee ”Vielä lohet palaavat”, jossa lohen katoamisen syiksi mainitaan muun muassa ilmaston lämpeneminen, ylikalastus ja vieraslajit. Esseessä West kertoo isästään, jolle lohen katoaminen tuntuu maailmanlopun alulta. ”Ilmastokriisi on pohjimmiltaan olemassaolon kriisi” (s. 154), West kiteyttää.  

Myös Holmbergin runon puhuja kysyy: ”Mutta jos hopea ei enää muista kotiin, / missä me olemme?” (s. 62). Loheton joki synnyttää tunteen kodittomuudesta. Naaratun runoissa kuvataan, miten sukupolvien aikana muotoutuneen elämäntavan järkkyminen rikkoo yksilön ja yhteisön identiteettiä: ”Jokin kelottuu, / me katsomme kohti tyveä, / odotamme hopean nousua jo seitsemättä suvea / itseämme odottaen. Me emme enää nouse, / eikä Vanha Polvi enää puhu.” (s. 64.) Edellisten sukupolvien tietojärjestelmät eivät auta, kun pohjoisten lajien vuotuiskierto häiriintyy ja ekosysteemit alkavat romahtaa.  

”Joki on yhä joessa” 

Kritiikissään Holmbergin teoksesta Helga West toteaa, että Naarattu on ”mytologiaksi puettua lyriikkaa ympäristö- ja ilmastosurusta”. Naarattu liittyykin paitsi saamelaisen runouden perinteeseen, myös suomalaiseen ympäristökriisiä käsittelevään runouteen, jota on ilmestynyt runsain mitoin 2010–2020-luvulla. Holmbergin teoksen tunnelmaa kuvaa hyvin kestävyystutkija Glenn Albrechtiltä peräisin oleva solastalgian käsite, jota on usein hyödynnetty ympäristörunouden tutkimuksessa. Solastalgia merkitsee lohduttomuutta ja ahdistusta, joka syntyy, kun oma asuinseutu tuhoutuu ympäristökriisin seurauksena. ”Toisin kuin nostalgiassa, jossa kaivataan jossain muualla olevaa entistä kotia, solastalgiassa surraan nykyistä, tavalla tai toisella turmeltunutta kotipaikkaa”, kirjallisuudentutkija Anna Helle kiteyttää suomalaisen nykyrunouden ilmastotunteita käsittelevässä artikkelissaan ”Mieli sortuu ellei näe toivoa” (2024).  

Solastalginen suru muuttuneen joen äärellä hallitsee erityisesti Naaratun viimeistä osastoa, joka antautuu tulkinnoille helpommin kuin teoksen alkupuoli. Holmbergin teoksen kokonaissävy ei kuitenkaan ole lohduton. ”Palaa lohi taikka ei palaa, / joki on yhä joessa, kaikki tämä vuo” (s. 67), yksi kokoelman viimeisistä runoista kiteyttää. Jokea ei ole vielä menetetty. 

*

Anna Helle 2024: Mieli sortuu ellei näe toivoa. Ympäristötunteet ja metamodernismi suomalaisessa nykyrunoudessa. Metamodernismi. Kirjallisuuden ja kulttuurin muutos 2000-luvun Suomessa. Toim. Salli Anttonen, Mika Hallila, Anna Helle, Heta Marttinen ja Kasimir Sandbacka. Helsinki: SKS. 

Hanna Mattila 2022: Ympäristöhumanistinen luenta Niillas Holmbergin romaanista Halla Helle. Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti Avain 1/2022. 

Vesa Rantama 2025: Niillas Holmbergin kirja ehdottaa, että luopuisimme selityksistämme ja kerrankin vain kuuntelisimme. Helsingin Sanomat 13.12.2025. 

Helga West 2025: Puhu nukke. Helsinki: Otava.

Helga West 2026: Naarattu on mahtaileva ja myyttinen surukertomus ihmisyhteisön sammumisesta. Runografi 6.2.2026.