Arpi

”Minun arpeni on kaunis, koska se saattaa pelastaa minun henkeni.” Näin toteaa Niina Repo (s. 1971) omaelämäkerrallisen teoksensa Arven ensimmäisessä tekstissä. Rintasyöpään sairastuneelle minäkertojalle rinnan ja hiusten menettäminen on pieni hinta omasta elämästä. Aina ei tosiaankaan tarvitse välittää siitä, ettei asetu länsimaalaisen kauneuskäsityksen muottiin. Joskus kuitenkin ottaa lujille, kun omat lapsetkin muistuttavat rinnattoman ja kaljun äidin olevan ruma. Epätoivon hetkellä mies valaa uskoa rintansa menettäneeseen vaimoonsa kertomalla, ettei ole koskaan ollut ”tissimiehiä”.

Arpi koostuu 99 numeroidusta tekstistä, jotka ovat proosarunon tapaisia, säemuotoisia ja fragmentaarisia. Tekstit muistuttavat paikoin muistikirjamerkintöjä. Arpi on terapiakirjallisuutta, joka osoittaa, kuinka vakava sairaus järkyttää syöpäpotilaan lisäksi koko perhettä.

Kaikki menee uusiksi, kun aggressiivinen, kainaloon laajalle levinnyt syöpäkasvain ”gradus III” löytyy. Parisuhde ajautuu kriisiin, ja kertoja miehineen joutuu hakemaan apua terapiasta. Kuitenkin kertoja huomaa vaikeuksissa läheistensä merkityksen. Puoliso valaa vaimoonsa jatkuvaa uskoa. Ukki ja mummi tulevat junalla hoitamaan lapsia. Siskonkin apuun voi luottaa. Tukea saa, joten ei ole ihme, että kertoja sanoo alkaneensa puhua ”me-muodossa” sen jälkeen, kun kasvain löytyi.

Terapiakirjallisuudelle tyypillisesti minäkertoja hahmottaa ympäröivää todellisuuttaan ja kertoo oman sairastumisensa tarinaa, jotta pystyisi hallitsemaan muuten hallitsematonta ja kaoottista tilannettaan. Kynä on tervehdyttävä piikki: oman sairauden pohtiminen ja siitä kirjoittaminen antaa voimaa, toimii eräänlaisena selviytymiskeinona. Revon teoksen minäkertoja kuvaa sairastuneen todellisuutta läheltä tässä ja nyt eikä retrospektiivisesti, jo parantuneen silmin. Juuri siksi tekstit ovat muistiinpanomaisia: sairastumisen prosessuaalisuus ja tilan vähittäinen selviäminen ovat näkyvillä.

Karnevaalia ja henkilökohtaisuutta

Arpi on äärimmäisen henkilökohtainen. Henkilökohtaisuutta, minäkertojan alastomuutta lisää se, että kirjassa on puhuttelevia valokuvia, joissa Niina Repo on mm. sonnustautunut erilaisiin ja erivärisiin peruukkeihin. Kuvia on tehty myös hieman groteskiin sävyyn muista ruumiin osista. Esimerkiksi ensimmäisen tekstin yllä on pieni mustavalkoinen otos arpisesta rinnasta syöpäkasvaimen poiston jälkeen. Kuvat on ottanut Revon ystävä, näyttelijä Laura Malmivaara (s. 1973). Kuvissa Repo muuttuu kameleonttimaisesti: yhdessä otoksessa hän on kaunis ja viileä blondi, toisessa viehkeä punapää.

Kuvat ja teksti toimivat yhdessä oivallisesti. Kuvat osoittavat, kuinka sairaus ei useinkaan näyttäydy mitenkään ulospäin. Erivärisiin peruukkeihin pukeutunut Repo on kuin väärä kuningatar karnevaalipäivänä, kuten minäkertoja itsensä näkee tekstissä 25. Minäkertojan kokoon kutsumissa väärissä karnevaaleissa vialliset ihmiset pynttäytyvät paljettivaatteisiin ja peittävät kaljunsa tuuheilla ja kiiltävillä peruukeilla. Karnevaaliin osallistuvien ruumiit kuvataan groteskisti: ruumiit ”on paikattu implantein”, ja ”lihavat tanssivat vatsat esillä, huulten läpi on lyöty luita”.

Keskiaikaisessa Väärän kuninkaan karnevaalissa rujoja pilkattiin. Karnevaalia tutkineen Mihail Bahtinin (1895–1975) mukaan yksi sen tärkeimmistä piirteistä on ilmiöiden nurinkurisuus ja valtasuhteiden nurinkääntö. Tavallisesti yhteiskunnassa arvostetut asiat työnnetään karnevaalissa arvohierarkian pohjalle ja arkielämässä syrjässä olleet, halveksitut tai kokonaan kielletyt ilmiöt nostetaan etualalle. Suhteiden nurinkääntö näkyy esimerkiksi siinä, että karnevaalin aikana valtaa pitävät narrit ja tyhjäntoimittajat. Revon tekstissä valtaan nousevat syöpää sairastavat groteskit naiset.

Karnevalistiset syöpäpotilasnaiset kääntävät naisen roolin nurinpäin. Kun rinnattomat naiset nousevat kapinaan, länsimainen, naisen kauneutta ihannoiva käsitys joutaa romukoppaan. Revon tekstit voi siis lukea myös naispoliittisesti: rintasyövän kautta rintansa menettänyt aktiivinen nainen muuttaa vahvasti käsityksiämme naiseudesta. Rintansa menettänyt nainen, joka on koskettanut kuolemaa, voi olla voimakas, sillä rinnattomana häntä eivät kauneutta korostavat naiskäsitykset kosketa. Kuitenkin välillä Revon minäkertoja ajautuu pelkotilaan, kun hänestä tuntuu, ettei hän riitä rumana naisena kenellekään eikä mihinkään.

Kaiken kaikkiaan Arvesta välittyy jatkuvasti problemaattinen naisen rooli. Naisena on vaikeaa olla, sairasti syöpää tai ei. 13. tekstissä kertoja pohtii, kuinka kotirouvaksi pukeutuminen tarkoittaa yksinkertaisuutta, ja jakkupuvussa keikkuva on ”niuho tiukkapimpsa”. ”Yhtä vaikeaa on olla oikeastaan mikä ja miten tahansa, puolustusministeri, kaupanmyyjä, hoiva-alalla, aina on väärällä tavalla”.

Sairasta huumoria ja fragmentaarista kerrontaa

Omakohtaisessa esseekirjassaan Parantavat sanat (Kirjapaja 2004) Sinikka Tuohimaa kirjoittaa syöpään sairastumisen kokemuksistaan. Hänen mukaansa ”sairastuminen ei ollut vain ikävä ohimenevä episodi”, vaan ”käännekohta, joka aloittaa kokonaan uuden elämänvaiheen”. Tuohimaan toteamus pätee myös Revon kirjaan, jossa uusi elämänvaihe tarkoittaa elämän merkityksen vahvistumista. Jos arpea ei olisi, ei olisi enää elämääkään. Arpi symboloi väistämätöntä muutosta.

Revon tekstejä leimaa luonnollisesti kuoleman jatkuva läsnäolo, kuolemaa kohti oleminen. Minäkertoja miettii, millä tavalla voisi tulla läheistensä elämään henkiolentona – tuulena, hiljaisena, lämpimänä äänenä tai kummituksena. Ajankohtaisesti hän myös pohtii ilmastonmuutoksen ja ihmisten käyttämien hormonien sekä lisäravinteiden mahdollista vaikutusta sairauksiin.

Kuoleman läsnäolon rinnalle nousee myös kapina kuolemaa kohtaan, elämän rakastaminen. Samassa osastossa, jossa kerrotaan patologin löytämästä syöpäkasvaimesta ja diagnoosista, minäkertoja alkaa miettiä hautajaisjärjestelyjä ja hautakuoppansa kokoa: ”Valmistaa karjalanpaistia. Kinuski-, lakka- vai mansikkakakkua? Suklaakakkua tuskin, se on hautajaiskakuista harvinaisinta.”

Elämänusko voittaa: kertoja tukeutuu mustaan huumoriin pohtiessaan, minkälainen hänen noutajansa tulisi olla. Luurankoa hän ei toivo, ja ein hän sanoo myös ”viikatteen kanssa heiluville”. Kertoja käyttää sairasta huumoria kuvatessaan sairauttaan ja mahdollista kuolemaansa – arka asia esitetään koomisessa ja vitsikkäässä valossa. Tällainen leikinlasku sallittaneen vain sairaalle ihmiselle, sillä sairasta huumoria käyttävälle sairaalle ei voi loukkaantua.

Terapiakirjallisuuden yleinen vaara lienee, että sairastunut henkilö rypee niin itsesäälissään, ettei ulkopuolinen saavuta hänen kuvaamaansa maailmaa eikä innostu hänen itsekeskeisyydestään. Vaikka Revon kirja pyörii oman rinnan ja rinnattomuuden ympärillä, se välttää pääosin pahimman itsekeskeisyyden. Erityisesti sairaan huumorin ja karnevalistisuuden takia kirjaan tulee moniulotteisuutta, joka innostaa lukemaan.