Kompleksi

Niina on keski-ikää lähestyvä kahden pojan äiti, jonka perhe on kohdannut vähän enemmän kolauksia kuin useimpien. On ollut vesivahinkoa ja rintasyöpää – kaikesta on selvitty. Mutta kun Niinan mies Tuomas pettää, edessä onkin erilainen kompleksi.

Voimaannuttavat sanat muuttuvat mahdolliseksi todistusaineistoksi aviomiehen taposta.

Niina istuu kuulusteluissa: hänen miehensä on kadonnut firman juhlien jälkeen ja Niina on sopivasti juuri kaivellut kukkamaataan. Niin ja kirjoittanut paperille kuulustelijan epäilykset herättävän teksti:
”Kirjoitin sen paperille. Minun mielestäni Tuomas voisi vaikka kuolla. Vaikka eihän se tietenkään ollut totta.” (s. 93) Dekkarimaisen katoamistarinan ainekset ovat kasassa.

Niina Revon kuudes oma romaani Kompleksi kertoo vakavasta asiasta karnevalistiseksi vääntyneen huumorin keinoin. Parisuhdeongelmat saavat koomiset kulissit katoamismysteeristä. Petetyn vaimon epätoivoinen yritys löytää sanoista voimaa sanoa miehelleen ei, kääntyy nurinkurisesti häntä vastaan. Voimaannuttavat sanat muuttuvat mahdolliseksi todistusaineistoksi aviomiehen taposta. Motiivikin kun kerran on, ja onhan perheväkivalta yksi yleisimmistä kuolinsyistä.

Onko Niina haudannut miehensä puutarhaansa vai onko Tuomas pudonnut Aurajokeen? Se selviää lukijalle vasta viimeisillä sivuilla. Siihen asti Repo pitää huolen, että lukijan pää menee varmasti pyörälle alati vaihtuvasta näkökulmasta.

Petetty – uhri vai narri?

Päähenkilöhahmon Niinan nössöily ärsyttää. Hän kirjoittaa itselleen vahvemman alter egon Tanjan, mutta liian harvoin Tanja saa valtaa muuta kuin Niinan paperilla. Niina tuntuu olevan hukassa, ei vain avioliittonsa, vaan myös itsensä kanssa.
”Hän katsoo minua rävähtämättä, mietteliäänä, yrittää selvästi nähdä. Mitä? Kuka minä olen? Mihin kykenen? Olenko tasapainoinen? Samojen kysymysten vastaukset kiinnostavat myös minua.” (s. 35)

Toisaalta Niinan kiltteys surettaa. Hän on niin turtunut tilanteeseen ja miehensä mielitekoihin, ettei itsekään tunnu tajuavan sitä, kunnes kuulee sydämensä särkyvän:
”Mutta sitten – rintaa vihlaisee. Ja samassa kuulen rätinän. En tunnista ääntä, kunnes tajuan, että ääni tulee minusta, että kyseessä on minun särkyvä sydämeni.” (s. 176)

Näkökulman muutos pitää lukijan valppaana

Revon kieli on mukavan mutkatonta ja lukeminen soljuu vaivattomasti eteenpäin. Kielellisesti teos antaa huolettoman vaikutelman, mutta jokainen lause ja sana on kuitenkin tarkkaan mietitty. Jo se, että kirjailija on nimennyt päähenkilön oman nimensä mukaisesti, kielii leikkimielisyydestä. Sanoilla pelailu ja kieli myös tukevat kerrontaa. Näkökulma saattaa vaihtua huomaamatta toiseen henkilöhahmoon tai henkilöhahmon oma näkemys vaihtuu.

On lähes kiduttavaa lukea, miten petetyksi tullut ei halua nähdä virheitä pettäjässä.

Kompleksi on rehellinen kertomus pettämisestä ja sen monista kasvoista. On lähes kiduttavaa lukea, miten petetyksi tullut ei halua nähdä virheitä pettäjässä. Syy kääntyy itseen ja ymmärtäväisyys pettäjää kohtaan tuntuu loputtomasti venyvältä kumilangalta. Välillä syy on toisissa naisissa, mutta ei kuitenkaan omassa aviomiehessä:
”[…] siinä he tanssivat. Kaikki toiset ja kolmannet naiset, kaikki he, jotka niin huoletta ja pystypäin ylittävät rajan, liiskaavat kantansa alle vaimoja ja lapsia. He eivät ajattele muita, elävät oman tahtonsa mukaan, omien tarpeidensa vietävissä, he kokeilevat, oletko otettavissa, jos olet, he ottavat.” (s. 142)

Kokonaisuudessaan Kompleksi on tarina näkökulmista, miten näkökulmaa vaihtamalla asia muuttaa muotoaan, palikat loksahtavat eri paikkoihin. Kenen näkökulma on oikea ja kenen väärä? Onko edes oikeaa ja väärää näkökulmaa, kun jokainen tarkastelee tilannetta omalta kannaltaan?

Sanan voimakkuus

Repo nostaa esiin monia kiinnostavia yhteiskunnan ajankohtaisuuksia, kuten taiteen ja bisneksen välisen suhteen ja maamme taloudellisen tilanteen lukuisine yt-neuvotteluineen.  Kompleksiin, tieteen, liiketoiminnan ja taiteen yhdistävään ”liiketoiminnan huippuyksikköön”, jossa Niina ja Tuomas ovat töissä, tuntuu kiteytyvän ajan henki: täytyy tarjota elämyksiä ja tehdä rahaa, muu taiteellinen haahuilu on turhaa.

Repo on kirjoittamisen maisteri ja töissä Turun yliopistossa luovan kirjoittamisen yliopisto-opettajana. Hän tekee väitöskirjaa, jossa tutkii sanojen voimaa. Sanan voima sanoilla leikittelyn ohella nousee Kompleksin vahvaksi ja kantavaksi teemaksi. Revon sanan hallinta näkyy vahvasti teoksesta.

Kompleksi alleviivaa sanan voimaa, vaikkakin ehkä kliseisesti lopussa vetää maton kaiken alta.

Huomaamatta rivien välistä on monella tasolla luettavissa sanojen ja taiteen parantavasta voimasta ja mahdollisuuksista. Päähenkilö Niina kirjoittaa itselleen vahvemman minän, hän kirjoittaa itselleen salasuhteen ja kirjoittamisen kautta hän käsittelee uskottomuutta. Taiteen auttavaa voimaa ei voi kiistää, vaikka nurinkurista on se, että juuri kirjoittaminen saa myös Niinan näyttämään syylliseltä miehensä katoamiseen.

Faktan ja fiktion kiusoitteleva tanssi

Repo rakentaa pilke silmäkulmassa hauskan kompleksin sanan voiman ympärille. Totuus vääristyy ja kyseenalaistuu jatkuvasti. Henkilöhahmo Niinan kirjoittamat sanat ovat koitua hänen omaksi kohtalokseen: ”Ja että voit muutenkin kirjoitella mistä tahansa? Ihmiset joutuvat ongelmiin paljon vähemmästäkin…” (s. 224)

Faktan ja fiktion rajalla leikkivä teos nostaa kutkuttavalla tavalla esiin kirjailijan ja kirjoittajan läsnäolon: onko äänessä kirjailija Niina vai päähenkilö Niina?

Kompleksi alleviivaa sanan voimaa, vaikkakin ehkä kliseisesti lopussa vetää maton kaiken alta. Lopulta totuudella ei ole niin dramaattista merkitystä. Sanat ovat vain kirjaimia, mustia viiruja valkoisella paperilla. Katoamismysteeri on paperilla vain fiktiota, kuten myös paperille kirjoitettu rakastaja. Mutta jos niiden kirjoittaminen eheyttää tai fiktion lukeminen voimaannuttaa, on jotain oleellista tavoitettu.