Suuri märkä salaisuus

”Mä en ole mies. Mä olen pankki, jossa kummittelee”, tuumaa nuori kertojapäähenkilö Niko Hallikaisen romaanissa Suuri märkä salaisuus (s. 80). Teos seuraa pojan elämää peruskouluvuosien ajan Itä-Helsingissä, jossa kauppakeskuksen näyteikkunat ja videovuokraamon elokuvat tarjoavat taianomaisen pakopaikan niukasta arjesta. Laura Kärkäs ja Roosa Pohjalainen pohtivat tapaa, jolla teos sekoittaa ajankuvaa ja unelmaa, piirtää luokkaerot näkyviin ja tarkastelee ensikännien dynamiikkaa. 

Laura: Seitsemänvuotiaan pojan todellisuudessa TV on kosminen aukko maailmaan. Toisistaan irralliset saarekkeet vuotavat lapsen arkeen ja muodostavat palapelimäisen aistikokonaisuuden. Sheilan ja Stephanien kahnaukset Kauniissa ja rohkeissa ovat yhtä todellisia kuin seinän takaa kantautuva riita, hetekan ikkunan läpi paiskaava naapuri ja ovelle kännissä kömpivä isä. Kertoja katsoo salaa Cartoon Networkia ja sälekaihtimien välistä juoppoja lähibaarissa. 

Telkkari ja mielikuvitus avartavat lapsen vähäeleistä kasvuympäristöä. Vaatimattoman kodin vastapainona pojalla on upea äitisuhde sekä rikas sisäinen maailma, jonka matkaan lukija pääsee minäkertojan ilmaisussa. Lapsen maaginen mieli ja eri ikävaiheet yhteen sulattava kertojan ääni kietoutuvat toisiinsa: ”Mä olen syntymästäni lähtien varustettu ajatuksilla, joille löydän sanat vasta myöhemmin” (s. 30). 

Juhlavan ja vakavan naurun sävyä kerronnassa tähdentää kristinuskon sanasto. Se muodostaa poeettisen kehyksen, jossa tuonpuoleisen aiheet jäsentyvät kertojan suussa monitasoisiksi vertauskuviksi, ”Jumala on yksinäinen lihas, joka sykkii mun ylläni”, ja ylevöittävät niin onnen kuin kohtuuttoman tuskankin sekä arkisen turhautumisen hetkiä: ”Mä haluan lyödä enkeleitä kaukosäätimellä päähän niin kauan, että kaikki maailman kanavat menevät sekaisin” (s. 73, 189). Taivas ei vastaa, ja kertoja jää yksin, vailla luottoa aineettomiin voimiin.

Mitä Roosa ajattelet tästä moniäänisestä, mutta yhdellä suulla puhuvasta kertojasta, jonka sielu ”kummittelee tässä vuotavassa kehossa” (s. 23)? 

Roosa: Kerronnan omaleimaisuus ja lukukokemuksen intensiteetti perustuvat näihin jatkuviin rekisterinvaihdoksiin: tapahtumia kommentoivat aforistiset kiteytykset ja korkealentoiset kielikuvat vuorottelevat lapsen puheenpartta ja surrealistista ajatuksenjuoksua luontevasti jäljittelevien kappaleiden kanssa. Alakouluikäisen liikuttava tapa havainnoida ympäristöään sekoittuu aikuisen muistelijan ajatuksiin, ja lopputulos on odotuksenvastaisesti eheä: ”Kookospirtelöä juova kilpikonna saapui tänään suklaamunasta juonittelemaan, miten auttaisi kaksi rusetillista kilpikonnaa pois täältä. […] Haluaisin joka lelun olevan oikeasti se, mitä sen on tarkoitus esittää; haluaisin pidellä todellista runkoa niin lujaa, että se purskahtaa aitoihin kyyneliin.” (s. 51.) Ääni kehittyy samaa tahtia kertojan kanssa ja kypsyy lopulta 2000-luvun alun kotibileistä tutuksi sanailuksi.

Teos tavoittaa riemastuttavasti myös lasten keskinäisen vuorovaikutuksen kaikessa merkillisyydessään ja mielivaltaisuudessaan. Se on hauskimmillaan kuvatessaan arvottamatta ja kyseenalaistamatta hahmoja puuhaamassa jotain juuri niin outoa kuin lapsilla on tapana, esimerkiksi synttärisankaria painostamassa ainoata lukutaitoista vierastaan kirjoittamaan paperilapuille tappouhkauksia. Osuvasti havainnoidaan myös peruskouluikäisten ystävystymisen sattumanvaraisuutta: kertojasta ja urheilijasta tulee parhaat ystävät, koska heidät määrätään kävelemään samaa matkaa hammaslääkärille, ja kertojan ystävyys kuorolaulajaan perustuu siihen, että tyttö sattuu olemaan ensimmäinen ihminen, jolle hän puhuu kolmosluokan alussa, ja että tämä myöhemmin opettaa häntä polttamaan tupakkaa. Oli ilahduttavaa löytää kirjan sivuilta se tuttu, kummallinen vaihe, kun alettiin mennä kimppaan ja erota heti parin päivän päästä ja soiteltiin kavereille pitkiä puheluita ilman mitään järjellistä sisältöä.

Laura: Joo, on niin satumaisen outoa, että se tapahtui kaikissa kouluissa samaan aikaan! Teos tallettaa tarkkoja kuvauksia nuoruuden kaaosenergiasta, enkä keksi vastaavanlaisia esityksiä, jotka toistaisivat yhtä elävästi teini-iästä tuttuja sekobileitä, joissa hormonimyrskyssä koetut päihtymisen hetket sotkeutuvat kuseen, täytekakkuun, hengenvaarallisiin kaikkivoipaisuuden tunteisiin sekä syvään kiintymykseen juhlaseurueen välillä.

Kohtaus, jossa kirjoitustaidottomat lapset vaativat uhkausviestejä paperille, on ikimuistoinen, ja kerronta tavoittaa ylipäätään tarkasti mainitsemasi nuorten ihmisten sanailun sävyn: 

”Välitunnilla lentomekaanikon poika sanoo, mä oon nykyään hiusmalli. Urheilija sanoo, ketä vittu kiinnostaa. Hiusmalli ei osaa vastata ja pitelee käsissään parturikatalogia, jossa olisi hänen kuviaan. Kodinkonemyyjän tytär kysyy, mitä mieltä ootte Gwyneth Paltrowsta. Kampaajan tytär sanoo, se on lahjakas, no ei vaiskaan, se on paskakasa. Tuomarin tytär kysyy, onks kellään alkanu viel kuukautiset. Urheilija sanoo, jos aivastaa silmät auki, niin silmämuna pulpahtaa ulos. Mä kysyn, miten vaan yks.” (s. 132–133.)

Alakouluikäisen liikuttava tapa havainnoida ympäristöään sekoittuu aikuisen muistelijan ajatuksiin, ja lopputulos on odotuksenvastaisesti eheä.

Roosa: Loistava esimerkki teoksen herkullisesta dialogista, joka naurattaa absurdiudessaan, pakahduttaa vereslihaisessa tunnekuohuilussaan ja tuottaa tarkkaa ajankuvaa. Katkelma tarjoaa myös näytteen teoksen tehokkaasta kerronnallisesta oivalluksesta: hahmoihin ja miljöisiin viitataan erisnimiä välttäen. Kertoja taittaa koulumatkat yhdessä kodinkonemyyjän tyttären kanssa ja usuttaa välitunnilla suuhygienistin pojan ja lentomekaanikon pojan tönäisemään hänet lumilinnan huipulta alas. Luokkatoverit nimetään vanhempiensa ammattien mukaan, ja perheiden sosioekonomiset erot piirtyvät räikeinä esiin ensimmäisen koulupäivän esittäytymiskierroksesta lähtien.

Luokkatoverit saavat myöhemmin uudet nimet kouluyhteisössä kantamiensa roolien ja heidän välilleen rakentuvien hierarkioiden perusteella: lasioven lävitse rynnistänyttä poikaa kutsutaan huligaaniksi ja kertojan parasta ystävää urheilijaksi, hulppeimmat juhlat vietetään telinevoimistelijan ökytalossa. Harrastukset kohoavat kertojan silmissä koulukavereita määrittäviksi piirteiksi, eikä hänellä itsellään ole varaa harrastaa yhtään mitään. Peruskoulun viimeisenä päivänä nimet vaihtuvat vielä kertaalleen, kun nuoret riisuutuvat lapsuusidentiteeteistään siirtymäriitin virkaa toimittavissa, käsistä riistäytyvissä kotibileissä. Teoksen todellisuus suodattuu läpikotaisesti kertojan tajunnan kautta, ja hänellä on valta nimetä ympäröivät hahmot sen mukaan, mitä ne kulloisenakin hetkenä hänelle merkitsevät.

Luokkastatuksen leimaavuutta ilmentää myös tapa viitata tapahtumapaikkoihin postinumeroilla. Kertoja asuu äitinsä kanssa 00940:ssa lähiöpubia vastapäätä, käy koulua 00900:ssa ja pääsee luokkakaverin synttäreillä ihmettelemään merinäköalaa 00930:n pientaloalueen huipulta. Asuinpaikoissa olennaisinta on niiden markkina-arvo ja asujalleen suoma asema. Toisaalta paikannimien häivyttäminen tuottaa salakieltä, ja lukija saa kokea tunnistamisen riemua, mikäli onnistuu paikantamaan esimerkiksi 00910:n leikkiniityn, jonka pimeään sokkeloon kertoja pujottelee ryyppäämään.

Laura: Äiti stressaa lapsen ensimmäistä päivää uudessa koulussa ja ohjeistaa tarkasti, mitä vanhempien ammateista pitää sanoa, ettei isän syrjäytyneisyys paljastuisi. Harha yhdenvertaisuutta vaalivasta peruskoulusta murenee juuri tuohon mainitsemaasi esittelykierrokseen, kun opettaja todella pyytää oppilaita kertomaan oman nimen lisäksi vanhempien ammatit, joista tulee osa myös lasten identiteettejä.

Äidin huoli onkin aiheellinen: luokkakavereiden joukosta ei juurikaan löydy luokkatovereita. 

Poika alistetaan häpeämään köyhyyttä, ja hän saa kuulla varallisuuteen liittyviä julmia sivalluksia aluksi myös ystäviensä suusta – 00930-alueen vanhempien yliolkaisen käytöksen perusteella ei ole epäselvää, mistä tapa on opittu. Kertoja tekee tarkkaa analyysia epäreilusta tulonjaosta upporikkaan kaverin syntymäpäiväkutsujen jälkeen: ”Kun me olemme lähdössä kotiin, telinevoimistelijan vanhemmat jakavat kaikille vieraille omat pienet karkkipussit, kuin kehitysapua. Miksi vain kerran vuodessa? Heillä on näin paljon ylijäämää.” (s. 173.)

Idässä kasvaneen muistoissa rakkaus kotikulmiin on ehdotonta, ja lähiöhelmiä – erityisesti jonkinlaiseen taivaalliseen rooliin nousevaa Itiksen kauppakeskusta – kuvataan pyhän kokemukseen kurkottavin sanakääntein.

Roosa: Ah Itis! Mulle kirjan riemastuttavimpia erityispiirteitä oli kauppakeskuksen kohottaminen yhdeksi kertomuksen päähenkilöistä. Ostoskeskuksen ysäriestetiikkaa, sokkeloista arkkitehtuuria ja loputtomia kaupallisia houkutuksia kuvaillaan yhtä seikkaperäisesti ja arvostaen kuin lapsuuskuvauksissa perinteisesti leikkien näyttämönä toimivaa metsikköä tai pihapiiriä. Itis tarjoaa jokaisella käytävällä aina uutta ihmeteltävää – puhallettavia muovituoleja, kullanvärisiä kännykänkuoria, huumaavan hajuvesiosaston, akrobaatin kissoineen – ja sen ylenpalttisilla ihmeillä hekumointi yltyy materialistisen ja hengellisen vaivatta yhdistäviksi palvontamenoiksi:

”Haluaisin viettää yöt tyhjän kauppakeskuksen sisällä, pomppia myymättömillä sängyillä, hakata astiastoja untuvatyynyillä, työnnellä eri raajoja ennustuskoneeseen, soittaa kaikki uudet CD:t niin lujaa, että kuulen ne toiseen päähän kauppakeskusta, missä koristelisin pehmistäni kukkapölyn värisillä strösseleillä. Tarvitsisin avaimen kaikkialle. Voisin asetella satoja pehmoleluja ympärilleni katsomaan, kun pesisin kasvojani toivomustornien vedellä ja nukahtaisin holvattujen ikkunaruutujen, tähtitaivaan, tuhannen markan päiväpeiton alle, tämä on rukoukseni.” (s. 155–156.)

Pehmotarrojen, laavalamppujen, mielialasormusten, karkkikaulakorujen ja muun lapsuudestamme tutun esineistön arvostava taltiointi kirjan sivuille tuottaa samanlaisia aistivoimaisia muistoja kuin niin ikään 90-lukulaista lapsuutta nostalgisoiva Veera Miljan Supersalanen tyttöpäiväkirja (Tammi 2022). Ysäri-ilmiöiden luettelu voisi olla kulunut lukijan viettelemisen keino, mutta Hallikaisen päähenkilö rakentaa niiden varaan niin omintakeisia merkityksiä, että ne kohoavat teoksen riemukkaimmaksi ainekseksi.

Kauppakeskus on ainoa alueen nuorille avoin, virikkeitä tarjoava oleskelupaikka. Kertoja viettää siis suuren osan vapaa-ajastaan kaupallisessa tilassa, josta hänellä ei ole varaa ostaa mitään, ja kehittää kuluttajaidentiteetin, jonka toteuttamisessa vääjäämättä epäonnistuu. Kun näyteikkunoissa ja luokkakavereiden hyllyillä pursuavat, toinen toistaan himoittavammat tuotteet jäävät ikuisesti saavuttamattomiksi, kehittyy niihin pakkomielteinen suhde. Tätä ristiriitaa kertoja käsittelee ja karnevalisoi leikkimällä ystävänsä kanssa upporikkaita perijöitä ja aiheuttamalla Itiksen myyjissä pahennusta katteettomilla kerskailuillaan. Onkin kritiikittä omaksutun umpikaupallisen maailmankuvan osuva kiteytys, että siinä missä hahmot ja paikat jätetään teoksessa vaille erisnimiä, kaikenlaisiin tuotemerkkeihin, yrityksiin ja kulttuurituotteisiin viitataan niiden oikeilla nimillä.

Laura: Hei tosiaan, Veera Miljan teoksessa suhde niin esineisiin kuin niiden ihailuun ja estetisointiinkin on todella samantyyppistä kuin Hallikaisella. Myös Iida Sofia Hirvosen romaani Radalla (Kosmos 2022) muistuttaa Itiksen ylistykseen keskittyviä kohtauksia, joista teet superolennaisia huomioita! Läpikaupallisessa yhteiskunnassamme kertojan elämään kuuluvat ympäristöt muistuttavat huvipuistossa oleskelua ilman ranneketta. Kaikki on näkösällä, mutta mikään ei ole saatavilla. Teos on vittumaisen ajankohtainen nyt maamme hallituksen laatiessa kylmäsydämisesti köyhien lapsiperheiden ahdinkoa lisääviä leikkauksia. 

Ah Itis!

Työväenluokan kokemuksista kirjoitetaan koko ajan enemmän samalla, kun luokka vihdoin 2010-luvun aikana on hitaasti tunnistettu ja tunnustettu yksilön toimijuuden läpäisevänä olosuhteena. Siinä missä vähävaraisten ja -osaisten kokemuksista sanailivat vuosituhannen alkupuolella enimmäkseen räppärit, kuvataan markkinatalouden ja meritokratian harhojen varjostamaa elämää nyt sanataiteenlajiin katsomatta. Ester Nuori-Lepän, Susinukke Kosolan ja Aura Nurmen, vain muutamia mainitakseni, teoksissa puhuu uusi prekaari ääni, joka kuuluu entistä vahvemmin myös keskiluokan ongelmien omimassa nykyproosassa. Myös sen piirissä yhä useammat teokset käsittelevät jotakin muuta kuin vakavaraisen perheen aviokriisiä. Viime vuosilta Ville Verkkapuron Pete (Kosmos 2022), Silja Liukkosen Vippi-ihmisiä (Otava 2021), Iida Rauman Hävitys (Siltala 2022) sekä meidän yhdessä lukemistamme kirjoista E. L. Karhun Veljelleni (Teos 2021) etunenässä. 

Puhe työväenluokan äänestä tekee sitä näkyväksi ja toisaalta vahvistaa tuon äänen marginaalisuutta. Entä jos luokkaromaanin sijaan käsittelisimme ihan vain romaania? Toiseuttaako tämäkin teksti prolen äänen etuliiteromaaniksi?

Emilia Männynväli kuvaa artikkelissaan Kansan Uutisissa tilannetta, jossa työväenluokan näkökulmat kirjallisuudessa luetaan suhteessa keskiluokan kertomuksiin. Männynvälin mukaan työläistarinat saavat inhorealistisen tai yhteiskunnallisen leiman, toisin kuin keskiluokkaiset, jotka luetaan yhteiskunnallisesti neutraaleina ja yleisinhimillisiä aiheita käsittelevinä kertomuksina. 

Roosa: Hyvä huomio! Romaanin ilmeiseltä vertailukohdalta tuntuu seksuaalivähemmistöön kuuluvan nuoren kasvua työväenluokkaisessa ympäristössä kuvaava autofiktio, esimerkiksi Natalia Kallion osoittelevampi ja kirjallisilta keinoiltaan kunnianhimottomampi Kotileikki (Kosmos 2022) tai käännöskirjallisuuden puolelta vaikkapa Édouard Louis’n tuotanto. Suuren märän salaisuuden lukeminen yksinomaan sitä vasten, miten se poikkeaa heteron keskiluokan kertomuksista, ei kuitenkaan tee oikeutta sen temaattiselle syvyydelle tai kirjallisille ansioille. Yhteiskuntaluokkaa käsittelevää proosakirjallisuutta on julkaistu 2020-luvulla enenevissä määrin, kuten Taija Roiha toteaa väitöskirjassaan Luokan varjoista: Kirjailijuuden, tekijyyden ja yhteiskuntaluokan sommitelmia 2010-luvun kotimaisen kirjallisuuden kentällä (Jyväskylän yliopisto 2023). On silti pitkä matka siihen, ettei työväenluokkainen ääni olisi kirjallisuudessa poikkeus ja ettei normista poikkeavaa teosta juututtaisi tarkastelemaan hahmojensa (tai kirjoittajansa) vähäosaisuuden kautta.

Kirjallinen trendi herättää tietysti aina vastareaktionsa, ja yhden säröäänen päästää ilmoille Oskari Onninen Image-lehdessä julkaistussa Suurta märkää salaisuutta käsittelevässä kolumnissaan. Onninen kritisoi sinänsä osuvasti luokasta käytävää löysää ja epätarkkaa keskustelua, jossa hähmäisen keskiluokan käsitteen alle mahdutetaan mitä moninaisimpia todellisuuksia ja työväenluokkaa romantisoidaan jalon köyhän ihannetta vaalien. On totta, että omaa luokkanousuaan kronikoivat kirjoittajat sivuuttavat usein huomattavaan kulttuuriseen pääomaansa liittyvät kysymykset ja ettei kaunokirjallisuudesta juuri löydy kulttuurisesti osattomien ääniä. Käsittämätön väite Onnisen oman ”äärikeskiluokkaisessa heinolalaisessa ydinperheessä” vietetyn lapsuuden ja Hallikaisen romaanin päähenkilön lapsuuden samuudesta vesittää kuitenkin kolumnin argumenttia ja osoittaa kyvyttömyyttä tunnistaa taloudellisen niukkuuden vaikutusta elämän lähtökohtiin ja näköaloihin.

Suuri märkä salaisuus ei piirrä kuvaa hurskaasta ja puhtoisesta vähäosaisesta. Kertojan suhtautuminen omaan marginalisoituun asemaansa on kiinnostava: hän tiedostaa jo hyvin nuorena köyhyyteensä kohdistuvan kummastelun ja irvailun, mutta ei tyydy nöyrästi osaansa eikä taivu häveliääksi uhriksi ja säälin kohteeksi. Sen sijaan hän julistaa röyhkeästi kokemaansa vääryyttä, halveksuu hemmoteltuja luokkakavereitaan ja piehtaroi itsesäälissä antaumuksella. Kun rikkaimman luokkakaverin kireäkasvoinen äiti kysyy kuulumisia, kertoja valjastaa koettelemukset aseekseen, sillä muitakaan hänelle ei ole jaettu: ”Mä sanon hänelle, no mun isä joi ittensä hengiltä vuos sit ja viime jouluna oli niin kovat pakkaset, et mun isoäiti ei päässy oman poikansa haudalle, ku se luuhistu kylmässä jo parkkipaikalle, mut nyt se kuoli ihan pari viikkoa sit ja vihdoin pääs sinne hautaan asti.” (s. 240.) Kertoja toistelee, kuinka ”haluaisin uskoa kärsineeni ihan tarpeeksi”, ja jatkuva tilitys huonosta tuurista ja hiipuvaa sukua kohdanneista tragedioista ei aina ole omiaan herättämään sympatiaa (s. 203). Tekee hyvää pohtia, miksi kurjuudestaan uhmakkaasti valittava lapsi tuntuu ärsyttävältä.

Laura: Niin, Onnisen mainitsema TV-keskeinen koti ja vierauden tunteet helsinkiläisiä lääkärisukuja kohtaan eivät oikein riitä luokkasamuuden mittariksi. Sen sijaan samaistun huoleen siitä, että kulttuurisen pääoman epätasaista jakautumista ei osata korjata, mutta ongelma liittyy tulonjakoon. Kuten Männynväli sen sanoo, ”työväenluokka on suhde ja rakenne, ei identiteetti”.

Joka tapauksessa yhdyn mielipiteeseesi siitä, että teos kyyditsee yksilöllisillä meriiteillään menestyksensä ansaitsevan, tai vaihtoehtoisesti hyveellisen ja osaansa tyytyvän, köyhän myytin helvettiin. 

Tekee hyvää pohtia, miksi kurjuudestaan uhmakkaasti valittava lapsi tuntuu ärsyttävältä.

On kiinnostavaa, millaiset ruumiilliset eleet määrittävät kertojaa ja muita henkilöitä. Lukija saa kiinni hahmojen olemuksesta ensisijaisesti toiminnan ja tekojen kautta, kun taas ulkonäön kuvailu jää yksittäisiksi huomioiksi. Tiedämme äidistä, että hän on söpö, isä puolestaan pitkä ja isoäidillä on sifonkihuivi. 

Runsaita ovat sen sijaan monet ruumiillisuuteen liittyvät kuvaukset. Kun kodinkonemyyjän tytär tarjoaa kyytiä kouluun, kertoja tuottaa väkeviä kuvia kumaraan painuvasta ja altavastaajan rooliin pakotetusta ruumiistaan matkalla, jonka aikana ”he eivät puhu mulle auton takapenkille, jolla lojun kohteliaasti kuin tähteet kietaistuina muovipussiin. Koululle tultuamme jään liikenneympyrän edustalle pyörimään. Kun urheilija nousee pian perässä isänsä autosta, odotan häntä kuin nimikirjoitusta.” (s. 131.)

Ruumiillisten eleiden yhteydessä mietin myös syömistä ja juomista, jotka ovat kertojan toimijuuden ytimessä. Karkki on korkein luksus sekä paras ja ainoa lapsenvahti, johon on varaa ja joka pilaa hampaat. Ja vaikka koko luokka dokaa luokkataustastaan huolimatta, toisille tausta muodostaa tavasta vaarallisemman. Epätasaista tilannetta myös kommentoidaan teoksessa suoraan, kun telinevoimistelijan vaurailla synttärikutsuilla tarjoillaan lastensiideriä, mikä on kertojasta uhkarohkeaa ”juhlissa, joissa vierailla on alkoholismia geeneissä” (s. 241). 

Teoksessa moneen kertaan toistuva kummittelun vertaus laajenee kuvaamaan myös luokan materiaalisuutta. Luokka on haamu, joka kummittelee elämän kaikilla alueilla. Se vaikuttaa ruumiiseen, tulee ulos eleinä ja asentoina, muuttuu eroosioksi hampaissa ja tappaa isän. 

Roosa: Joo, osattomuus vallasta ja vauraudesta vaikuttaa kokonaisvaltaisesti kaikkeen kertojan elämässä ja kutistaa näköalat niin kapeiksi, että kertoja toteaa haaveiden olevan mahdottoman toivomista. Siksi en saa ollenkaan kiinni Nuoressa Voimassa (2/2023) julkaistusta Jaakko Vuoren kritiikistä, jossa Suuresta märästä salaisuudesta ei löydetä luokka-analyysia ja jonka mukaan päähenkilön lapsuus on liian onnellinen, jotta kyse olisi Édouard Louis’n kaltaisesta alaluokan kuvauksesta.

Hallikainen kuvaa riippuvuutta hienosävyisesti ja ytimeen ulottuen. Television ääressä lumoutuminen, äidin yksinäisiä iltoja varten raahaamat kassilliset sokerisia herkkuja sekä viina ja muut ystäviltä saadut satunnaiset päihteet palvelevat vuorotellen samaa tarkoitusta: ne täyttävät tyhjyyttä ja tarjoavat pakoa pohjattomasta yksinäisyydestä. Kertoja tietää hyvin perineensä addiktioille alttiin luonteenlaadun alkoholisti-isältään ja marssii kohtaloaan päin katkeran uhmakkaasti: ”Kun kaadan likööriä ensimmäistä kertaa kurkustani alas, se on täydentymisen tunne, kuin saattaisin jotain loppuun” (s. 291).

Laura: Jep, Vuoresta teos ei yllä sosiologiseen luokan ja homofobian analyysiin siinä missä Ei enää Eddy (Tammi 2019) hänestä onnistuu. Vertaus hämmentää, koska Hallikainen kuvaa luokkaa esimerkiksi ruumiillisena ilmiönä, jonka sivuuttaminen kehon hylänneessä kulttuurissamme on ennalta-arvattavaa. Luokan ja ruumiin kokemuksellista suhdetta tarkastellaan muuten tanssitaiteen näkökulmasta tässä hankkeessa, kannattaa tutustua.

Luokka on haamu, joka kummittelee elämän kaikilla alueilla.

Vanhemmista puheen ollen, kertoja ei vieroksu tai syyttele elämän runtelemia, moniongelmaisia aikuisia vaan ymmärtää olosuhteita. 

Kaikki romaanin aikuiset ovat kategorisesti hankalia: opettaja ei osaa auttaa, mummi on itsekeskeinen, isä juoppo ja kavereiden vanhemmat ilkeitä porvareita. Yksi keskeisimmistä romaanin ihmissuhteista on ilman muuta kertojan suhde äitiin, molemmat vannovat arkisissa tilanteissa rakastavansa toista ”yli kaiken”. Äiti ilmaisee koko olemuksellaan vanhemmuuden järjettömiä ristiriitaisuuksia, mitä huolehtimiseen tulee. Hän on ahdistunut siitä, että lapsi voisi avata postin tuoman jauhekirjeen, mutta elää täysillä mukana teini-ikäistyvän poikansa ensikännejä. 

Äiti tekee monia keskiluokkaisesta, hillitystä ja lainkuuliaisesta näkökulmasta paheksuttavia asioita. Hän jättää lapsen yksin kotiin päivystysvuorojen ajaksi, ostaa alkoholia teinille ja väärentää hakupaperit lukioon. Teot asettuvat täyden järjen valoon, jos huomioi olosuhteet. Kolmivuorotyöläisen lapselle ei yksinkertaisesti löydy vahtijaa, ja kalliiden harrastusten puuttuessa reitti eliittilukioon ja sen myötä helpompaan elämään kannattaa huijata. Toiminta osoittaa, millaisia resursseja normin mukaan eläminen vaatii. 

Roosa: Totta, äidin hahmo on kiinnostavan ambivalentti ja äiti-poikasuhteen kuvaus raikasta ja riipaisevaa. Kertojan suhde äitiinsä on teinikapinoinninkin halki ehdottoman lojaali ja rakastava, eikä kertomuksen jännite rakennu missään vaiheessa sen varaan. Suuri märkä salaisuus ei siinäkään mielessä ole yksioikoinen kurjuuskuvaus tai tyypillinen itsenäistymiskertomus. 

Teoksen alkupuolella keskeiseksi asetelmaksi muodostuvat ala-asteikäisen kertojan yksin kotona viettämät illat, yöt ja viikonloput. Yksinhuoltajaäiti tekee sairaanhoitajana vuorotyötä, alkoholisti-isä ei pysty osallistumaan huoltajuuteen, vanhasta isoäidistä ei ole avuksi, muita turvaverkkoja ei ole. Kertoja sinnittelee loputtoman pitkät minuutit ja tunnit television kuvavirralla itseään harhauttaen ja karkista lohtua hakien ja soittaa äidilleen välillä itkuisia puheluita. Vaikuttavat kuvaukset hylätyn lapsen irrationaalisesta kauhusta ja hurjille kierroksille kiihtyvästä ahdistuksesta muistuttavat Karolina Ramqvistin suurenmoisen, samankaltaisia luokkateemoja käsittelevän Bröd och mjölk -teoksen (Norstedts 2022) lapsuusmuistoja. Molemmissa teoksissa taloudellinen niukkuus johtaa turvallisen aikuisen poissaoloon, ja lapsi jää yksin säikkymään omia levottomia pakkoajatuksiaan. ”Mä en uskalla ajatella suojaa, jota mussa ei ole” (s. 91).

Kertoja ymmärtää itsekin, ettei lapsen kuuluisi jäädä oman onnensa nojaan, ja yksinäisinä iltoina huolen, harmin ja hädän päälle sekoittuu häpeää. Hän vaalii salaisuutta läpi kouluvuosien ja julistaa ansaitsevansa Oscar-palkinnon, koska ”olen teeskennellyt koko ala-asteen kaikille, että yöni ovat tavalliset” (s. 180). Yhdeksännen luokan päätösbileissä hän viimein tunnustaa muille juhlijoille, että on tullut hylätyksi ypöyksin ja joutunut pärjäämään omillaan, ja saa vastaukseksi: ”no onpa paha, juo tää ykkösel” (s. 367). Eri tavoilla tuuliajolla olevien nuorten välinen vankkumaton solidaarisuus ja kömpelöt hellyydenosoitukset onnistuvat aina uudelleen nostamaan kertojan lamaannuttavasta häpeästä. Ystävyys muodostaa verkon, jonka varaan heittäytyä.

Laura: Tosiaan, yhteenkuuluvuuden ja tuen ilmaisut ovat herkimmillään, kun ystävät jakavat toisilleen vinkkejä runkkaukseen tai ilmaisevat osanottonsa kuolleista sukulaisista.

On kiinnostavaa, miten teos ottaa osaa keskusteluun elämäkerrallisia aineksia sisältävästä kirjallisuudesta ja kirjailijan omien kokemusten roolista osana teoksen fiktiivistä maailmaa. Karnevaalimaisessa loppukohtauksessa teinit ottavat haltuun kaverinsa rikkaiden vanhempien kodin, järjestävät riemukkaat ja todella känniset pidot talon pakastimen antimilla, joihin lukeutuu muun muassa kuusi kinuskikakkua, häkellyttävä valikoima pikkusuolaista sekä menneen kesän marjasato, ja kun poliisit ajavat samoista kesteistä pesäpallomailoilla varustautuneen ja niillä paljon tuhoa tehneen jengin pois mutta selkkauksen jälkeen eivät vie kertojan seuruetta sossun hoiviin vaan syleilevät hyvästiksi, kirjoittaa kertomus itseensä fantasian mahdollisuuden. 

Roosa: Bilekohtaus on unohtumaton! Se vaikutti muhun samalla väkevällä tavalla kuin tanskalainen Yhdet vielä -elokuva (2020): halusin yhtäaikaisesti lähteä oitis ryyppäämään ja lopettaa juomisen iäksi.

Yhdeksännen luokan päätösbileissä hän viimein tunnustaa muille juhlijoille, että on tullut hylätyksi ypöyksin ja joutunut pärjäämään omillaan, ja saa vastaukseksi: ”no onpa paha, juo tää ykkösel.”

Toinen hillitön esimerkki realismin rakoilusta on episodi, jossa kertoja väittää muodostaneensa rippikoulupappinsa kanssa erityisen, kihelmöivän yhteyden ja saaneensa tämän eroamaan tyttöystävästään.

Laura: Realistisen kuvauksen murtumat tähdentävät teoksen maailmaa nimenomaan fiktiivisenä kokonaisuutena ja ehkä osaltaan tyrehdyttävät lukijan tirkistelynhalua sekä alleviivaavat omaelämäkerrallisen aineksen roolia kaunokirjallisen kertomuksen materiaalina. Samalla kertomus ankkuroituu jaettuihin muistoihin, joista konkreettisin on koko kotikaupunkimme ikäluokan lävistävä kokemus 4.-luokkalaisten kaikin tavoin pieleen menneestä itsenäisyysjuhlasta talvella 1999. Kyseinen hirvittävä farssi on myös meidän molempien muisto, jotakuinkin samanlaisena kuin kertoja sen kuvaa. 

Roosa: Kyllä! Menin kohtauksesta vähän tolaltani ja luin sitä ääneen kaikille, jotka jaksoivat kuunnella! Tuntui aivan häkellyttävältä ja jotenkin arvokkaalta nähdä tuo oma kummallinen muisto kansien välissä ja käsittää, että jaan kokemuksen koko helsinkiläisen ikäpolven kanssa. Itsenäisyyspäivän juhlissa esiintyneen lapsitähden katkeileva taustanauha, kiusallisesti epäonnistunut show ja ikäiselleen laulajalle buuaamaan hurjistunut tuhatpäinen yleisö on taltioitu teokseen kollektiivisena kiusaamisen avainkokemuksena. Pohdimme entisten luokkakavereideni kanssa yhä aika ajoin, miksi juhlapukuisista lapsista kuoriutui äkisti sellainen julma petolauma.

Laura: Jep, häpeän tilaisuutta lopun ikääni. 

Todellisten tapausten ja mielikuvituksen rinnakkaiselo sekä niiden yhteinen fiktioituminen kertomukseksi on oleellinen osa teoksen dynamiikkaa. 

Roosa: Totta, teoksen suhde totuuteen ja sepitteeseen on mielenkiintoisempi kuin suurella osalla viime aikoina julkaistusta autofiktiosta. Suurta märkää salaisuutta on markkinoitu autofiktiona, ja kirjailijan ja päähenkilön yhteyttä korostaa esimerkiksi kirjan liepeen kirjailijakuva, jossa Hallikainen poseeraa teoksen keskeisessä tapahtumapaikassa, Filmtown-videovuokraamossa, kertomuksessa mainittu muovinen Oscar-patsas kädessään. Kertomuksen biografinen taso on siis ilmiselvä, mutta se on teoksen vähiten kiinnostavia piirteitä. Uuvuttavassa autofiktiokeskustelussa puolustajat ja vastustajat ajautuvat helposti kiertämään kehää ja tuntuvat joskus unohtavan, ettei autofiktio, kuten ei mikään muukaan genre, ole itsessään arvokasta tai arvotonta.

Suuri märkä salaisuus koettelee genreä ja leikittelee sen rajoilla, sotkee elämäkerralliseen ainekseen unien, haavekuvien ja päihdehoureiden tuottamaa fantasiaa ja haastaa lukijan uskoa kertojan luotettavuuteen. Autofiktion varaan rakentuu tasoja, jollaisiin monissa genreä edustavissa teoksissa ei ylletä.

Laura: Jo teoksen nimestä tulee mieleen kätketty salaisuus, joita omasta elämästä ammentavista teoksista usein halutaan skandaalin toivossa etsiä. Nimenä Suuri märkä salaisuus muodostaa mielikuvia mehevästä juorusta ja itkuisista yksinäisistä öistä märkiin uniin sekä urheilijan kanssa jaettuun salaisuuteen. 

Viimeisen luvun otsikko Magic viittaa bileissä käytettyyn kondomiin, mutta se muistuttaa myös yleisemmin juhlien ja koko teoksen taianomaisesta ilmapiiristä sekä reaalitodellisuuden rajojen hälvenemisestä.  

Ja vielä sivuhuomiona bileisiin… Juhlista muodostuu vapauttava haltuunoton ele, kun kaiken Itiksessä ja kavereiden kodeissa koetun osattomuuden jälkeen rikkaiden omaisuus tärvellään hauskanpidon alttarilla. 

Tämä magic leijailee koko kertomuksen yllä, kun kertojan mielikuvitus ja havainto tekevät todellisuudelle taikoja. Hallikaisen esikoisteos Kanjoni (Otava, 2020) lähestyy todellisuutta samasta kulmasta: on täysin epäselvää, tapahtuuko sekava matka ja romanssi supertähden kanssa kertomuksen maailmassa todella vai kertojan mielikuvituksessa. 

Molemmissa teoksissa mahdollisuuksien rinnakkaiselo kiinnostaa, ei se, mikä vaihtoehdoista osuu oikeaan. Ja koska kaunokirjallisuus on niin magic, voivat kaikki vaihtoehdot olla yhtä aikaa totta.