Aja aurasi vainajain luitten yli (Prowadź swój pług przez kości umarłych)

Olga Tokarczukin (s. 1962) romaanissa Aja aurasi vainajain luitten yli (2009, Prowadź swój pług przez kości umarłych, suom. Tapani Kärkkäinen, 2020) ollaan Puolassa, Tšekin rajan läheisyydessä pienessä kylässä.

Tapahtuma-aika on nykyaika, ennen brexitiä. Osa kylän väestä käy töissä Englannissa. Monella on jossain läheisessä kaupungissa kakkoskoti. Kylän tiloja pidetään yllä EU-rahoilla. Myös ilmastonmuutoksesta on puhetta jonkin verran.

Päähenkilö ja minäkertoja on nimeltään Janina Duszejko.

Entiseltä ammatiltaan Janina on sillanrakennusinsinööri kansainvälisissä tehtävissä. Tätä nykyä hän toimii opettajana. Hän on yksineläjä, aktivisti ja feministi. Rohkea periaatteen nainen, joka on ”tottunut hoitamaan vaikeat asiat yksin”.

Tarina alkaa, kun naapuri yhtenä talvisena yönä hakkaa Janinan ovea. Janina herää, avaa oven miehelle, jota hänellä on tapana kutsua Outolinnuksi ja saa kuulla järkyttävän uutisen. Kylässä asuva yhteinen tuttu on löytynyt kodistaan kuolleena.

Kun Janina sitten näkee ruumiin ja katsoo sen jäykkänä sojottavaa sormea, hänelle on selvää, että meneillään on kohtalokkaat ajat. Eikä tämä kuolemantapaus tule jäämään viimeiseksi.

”Ja nyt tarkkana!” sormi sanoi. ”Nyt tarkkana, sillä tämä on jotakin, mitä ette näe, teiltä salatun prosessin tärkeä alkupiste, ehdottomasti kaiken huomion arvoinen. Sen ansiosta olemme nyt tässä paikassa ja hetkessä, täällä Tasangon pikku talossa, lumen ja Yön keskellä. Minä kuolleena kalmona, te taas mitättöminä, vanhoina Ihmisolentoina. Mutta tämä on vasta alkua. Nyt vasta alkaa tapahtua.” (s. 18.)

Janina Duszejko vaatii muutosta

Omintakeiset erisnimet ja isot alkukirjaimet epätavallisissa kohdissa kertovat Janinan tavasta nähdä, nimetä ja järjestää maailmaa. Hän haluaa purkaa ja uudelleen rakentaa merkitysten ja valtasuhteiden verkostoa, joka hänen mielestään on pahasti vinksallaan.

Syypäitä vinksahdukseen ovat hybriksen pauloissa elävät ihmiset, jotka kuvittelevat oman asemansa sijaitsevan muun olevaisen yläpuolella ja itsensä oikeutetuiksi määrättömään kuluttamiseen, käskemiseen ja kontrolloimiseen. Jopa tappamiseen.

Janinan mielestä ihminen on vain yksi laji muiden joukossa. Jokaisella lajilla on oma, enemmän tai vähemmän rajoittunut käsityksensä tai aistimuksensa kaikkeudesta. Kukin yksilö aistii ja ymmärtää asiat omien kokemustensa kautta. Olisi siis oikein ja tärkeää pyrkiä suhtautumaan kaikkeen olevaiseen tasa-arvoisesti, kunnioittaen ja huolta pitäen.

Aivan yksin ajatustensa kanssa Janina ei ole. Vähemmistössä kuitenkin. Hänen pyyntönsä ja puheensa eivät saa virkamiehiltä vastakaikua. Asiaa ei auta, että hän omaa näkemystään puolustaakseen vetoaa tosissaan muun muassa horoskooppeihin.

Janinan on mahdotonta kestää ihmisen ambivalenttia luonnetta.

Pahuutta ja välinpitämättömyyttä vaikuttaa ilmenevän yhä enemmän. Elinpiiri kärsii ihmisen ns. hyvinvoinnin kustannuksella.

Toisaalta ihmiset osaavat olla myös helliä, huolehtivia, taitavia ja älykkäitä. Jos haluavat. Osaamme kerätä tietoa ja havainnoida, löytää syy-seuraussuhteita ja piirtää teorioita. Olemme taitavia vastaamaan kysymyksiin ”mitä?”, ”missä?” ja ”millainen?”.

Mutta kysymys ”miksi?” on meille hankala.

Janina haluaisi ymmärtää, miksi jotkut ihmiset ovat pahoja ja aiheuttavat kärsimystä. Ehkä asiantilan voisi muuttaa, jos voisi ymmärtää, miksi valtaa käytetään väärin, itsekkäästi ja lyhytnäköisesti. Miksi olemme sotaisia, tyhmiä ja itsetuhoisia, itsekkäitä hirviöitä, kun mahdollisuuksia olisi muuhunkin?

Hirviömäisyyttä Janina näkee kylässä etenkin eläinten kaltoin kohteluna. Sitä hän ei kerta kaikkiaan voi sulattaa.

”– Eläimistään maa tunnetaan. Suhteestaan Eläimiin. Jos ihmiset käyttäytyvät väkivaltaisesti Eläimiä kohtaan, siinä ei auta demokratia eikä mikään.” (s. 98.)

Olga Tokarczukin kirjailijanlaatu tuntuu vahvasti Peter Handken lähisukulaiselta. Välivuoden jälkeen nämä kaksi kirjailijaa valittiin vuosien 2018 ja 2019 Nobelin palkinnon saajiksi.

Romaanin moniaineksisuus peilaa ihmisen orientaation puutetta

Romaanin kysymykset ja ajatukset ovat tuttuja ja painavia. Mitään uutta filosofiaa tai lääkettä teos ei ongelmiin esittele. Mutta se nostaa tärkeät asiat hyvin esille monipuolisen ja kekseliään kielen kautta, jota on ilo lukea.

Kielessä näkyy ihmisen tapa ajatella. Juuri siksi kieleen ja kielen käytön muuttamiseen voi sisältyä myös mahdollisuuksia uusiin näkökulmiin. Jos ihmisen maailma koostuu kielessä näkyvistä merkityksistä, nimistä ja asioiden ja olioiden suhteista, kieltä uudistamalla sitä maailmaa todella pitäisi voida muuttaa.

Tässä kohdin Olga Tokarczukin kirjailijanlaatu tuntuu vahvasti Peter Handken lähisukulaiselta.

Ruotsin akatemian Nobelin jakamisen välivuoden jälkeen nämä kaksi kirjailijaa valittiin vuosien 2018 ja 2019 palkinnon saajiksi.

Aja aurasi vainajain luitten yli -teoksen tunnelma on pahaenteinen.

Viinan ja julmuuden raaka yhdistelmä on siinä arkipäivää.

Samantapaiseen kovuuden ja ihmispolon moraalisen alennustilan asetelmaan olen törmännyt monessa keskieurooppalaisessa proosateoksessa.

Mieleen juontuvat esimerkkeinä unkarilaisen László Krasznahorkain romaani Saatanatango (1985, suom. Minnamari Pitkänen, 2019) ja suuri osa Thomas Bernhardin tuotantoa samoin kuin Elfriede Jelinek.

Ihmisen käsittämätön ja kummallinen, koska osin itse aiheutettu epätoivon kierre on niissä leimallinen lähtökohta.  Voimattomuuden tunne ja suunnattomuus nostavat pintaan turhautumista ja vihaa, jotka purevan huumorin kautta purkautuvat kauhuun tai tragediaan.

Tokarczukin romaanissa orientaation puute peilautuu erityisesti niin, että yhteen ja samaan teokseen on sommiteltu aineksia monesta eri genrestä.

Teos on pohjimmiltaan filosofinen ja keskusteleva. Se ammentaa tieteelliseen tutkimukseen pohjaavista nykyaikaisista, tutuista ja enemmän tai vähemmän syvällisistä näkemyksistä. Siinä kerrotaan ihmisestä psykologian ja sosiologian termein.

Uskon nimittäin, että ihmisen psyyke on syntynyt suojelemaan meitä totuuden näkemiseltä. Estämään meitä näkemästä mekanismia suoraan. Psyyke on meidän suojakeinomme, se huolehtii siitä, ettemme koskaan ymmärrä, mitä ympärillämme on. Psyyken tehtävä on pääasiassa suodattaa informaatiota, vaikka aivojemme mahdollisuudet ovat todellisuudessa rajattomat. Me emme kestäisi kaikkea sitä tietoa. (s. 206.)

Summaavien tietoiskujen ohella tekstissä on paljon nasevia kitetyksiä ja kielikuvia.

”Kuolema on oikeudenmukainen, desinftiointiaine tai pölynimuri.” (s. 12)

Runo ja runollisuus kielenkäytössä ja merkitysten kokoajana on Tokarczukin teoksessa merkittävässä asemassa. Romaanille rakenteen antaa valikoima William Blaken runoja, joiden käännöksiä tarinan sivujuonessa valmistellaan, kommentoidaan ja tarjotaan julkaistaviksi.

Tärkeät suru ja kipu tulevat esille erityisen koskettavasti juuri runollisuuden kautta. Runon avulla ilmenee mitä parhaiten ja selittämättä myös inhimillinen leikittely, vallattomuus, viattomuus ja lapsenomainen avoimuus.

”Onnea saa puhtaasta keittiön pöydästä, jolle voi laskea posken tai sokeripaloista, jotka muistuttavat lapsuudesta.” (s. 23)

Satiirinen ja trillerimäinen teos on pahuudesta varoittavalla asialla kuitenkin täysin tosissaan.

Päähenkilön ääni on kallellaan pakkomielteisyyteen

Kun haltuunotto ei onnistu ajattelemalla eivätkä televisio, säätiedotukset tai horoskoopit tuo tarvittavaa lohtua, huumori on se absurdia ja ambivalensseja kestävä kenttä, joka vielä silloin tällöin pystyy kannattelemaan edes muutaman hetken verran.

Minusta tuntuu toisinaan siltä, että elämme maailmassa, jonka olemme keksineet ihan itse. Päätämme, mikä on hyvää ja mikä ei, piirrämme merkityskarttoja… Ja sitten painiskelemme koko elämän ajan jonkin sellaisen kanssa, minkä olemme itse keksineet. Ongelma vain on siinä, että jokaisella on oma versionsa, ja siksi ihmisten on vaikea päästä yhteisymmärrykseen.

                      Olihan sekin yhdenlainen totuus. (s. 205)

Satiirinen ja trillerimäinen teos on pahuudesta varoittavalla asialla kuitenkin täysin tosissaan. Sivuilla vilahtavat niin Auschwitz kuin myös Hiroshima. Janinan tuska on todellista, perustelua ja suurta.

Tarpeeksi turhautuneessa mielentilassa ovi pahuuteen voi avautua hyvin yllättävässä kohdassa, huomaamattakin ja järkeenkäyvin perusteluin.

Joskus, kun ajatus kulkee laveasti eikä piittaa Mielen tietyistä Sidonnaisuuksista vaan arvioi sen sijaan ihmisen tekojen Tasetta, voi tajuta, että jonkun elämä ei välttämättä olekaan hyväksi muille. Luulen, että tässä kaikki myöntävät minun olevan oikeassa. (s. 29.)

Mitä teos ehdottaa ratkaisuksi?

Nöyrä, rehellinen ja suora katse voisi sisältää rakentavan hyväksynnän ihmisen heikkouksista ja kohdista, joissa ihmisen pitäisi asettaa itselleen rajoituksia. Itse kunkin olisi hyvä siellä täällä elämää keskittyä itsetutkiskeluun, sen sijaan että mellastaisi näennäisessä vapaudessaan toisten elämän kustannuksella.

Toisaalta ihminen kannattaa nähdä myötätuntoisesti, sillä kukapa ei tietäisi miten vaaralliselta maailma voi tuntua, esimerkiksi vihamielisen purevina teräksisinä talviaamuina, jotka ”maistuvat metallille” ja joissa on ”terävät reunat”.

Hetkinä, jolloin osaa tai voi nähdä olevansa toisten kanssa samassa veneessä pahuudella tuntuu olevan pienimmät mahdollisuudet voittaa.

Seisahduin vinolle torille, ja minut täytti hitaasti väkevä yhteisyyden tunne suhteessa ohikulkijoihin. Jokainen mies oli veljeni ja jokainen nainen sisareni. Olimme niin samanlaisia. Hauraita, ohimeneviä, helposti rikkoutuvia. (s. 118.)

Tarkkaa ja kaunista

Tapani Kärkkäisen käännös on rikasta ja raikasta suomea. Proosatekstin eri tasojen vaihdokset ja variaatiot välittyvät kirkkaina ja kauniina. Kokonaisuudesta löytyy paljon ihania harvinaisia ilmaisuja, kuten vaikkapa mieleenpainuva ”varteva nuori mies”.