Jäätikön ääri

Biologisena lajina suomalainen, lahjakas miesrunoilija on uhanalainen. Osa heistä, esimerkiksi Jarkko Laine tai Arto Melleri, ehtii kirjoittaa tuotannon. Yhden tai kaksi kokoelmaa julkaisseet lahjakkuudet kuten Matti Jama tai Ilkka Koponen jäävät helposti kentän marginaaliin. Timo Hännikäinen on pysynyt, jos nyt ei leivässä, niin ainakin kahvissa ja tupakassa. Hänen sanansa onkin terävöitynyt uudessa esseekokoelmassa.

Usein esikoisteos tyhjentää pankin ja varsinkin runoilla debytoiva kirjoittaja saa jatkaa etsikkoaikaansa myös julkaistuaan. Tähän samaan lyriikan kotimaiseen tyhjiöön, johon kirjallisuuden työmarkkinoilla ei ole vastakaikua, on jalkansa asettanut myös Olli Heikkonen. Heikkosen ensimmäinen runokokoelma Jakutian aurinko ilmestyi vuonna 2000, ja se palkittiin Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnolla. Toinen kokoelma Kuinka maa muuttui musiikiksi, julkaistiin kolme vuotta myöhemmin. Se sisälsi pari metafiktiivisiksi tulkittavaa, runoilijan työtä käsittelevää runoa. Yhtä kiittävää vastaanottoa kuin esikoinen, toinen kokoelma ei saanut. Vielä nyt, Heikkosen kolmannen teoksen, Jäätikön äären luettuani vaikuttaa, että Jakutian auringon alkuräjähdys ja sen herättämien lupausten lunastus antavat yhä odottaa itseään.

Heikkosen runous tuntuu puoltavan avointa dialogisuutta ja mahdollisuuksia useaan eri lukutapaan ja tulkintaan. Heikkosen lyriikka erottautuu positiivisena tällä hetkellä erityisesti siksi, ettei se heilahtele kirjallisten tendenssivirtausten mukana. Uusimpien kotimaisten runoilijoiden, kuten esimerkiksi Heikkosen tavoin palkitun Henriikka Tavin avantgardististen ja metodologisesti purettavissa olevien runojen rinnalla Heikkosen runojen koherenssi näyttäytyy jopa jotenkin vanhanaikaisena.

Heikkosen poetiikka ei ole ohjelmallista dialogia muodon kanssa, rytmisesti menetelmällistä tai tiettyyn lukutapaan kytkeytyvää. Hänen teostensa taiteellisuus on jotenkin koskematonta verrattuna monen muun uuden kirjailijan virveli-uistin-saalis-viritelmiin. Syitä Heikkosen omalakiseen aurinkokuntaan voi olla monia. Jos häntä onkin ohjattu kirjoittajakoulutuksissa tai kustantajan taholta, siinä on onnistuttu. Esimerkiksi uuden kokoelman aavistuksen verran edeltäviä teoksia proosarunomaisempi ote syntyy hädin tuskin havaittavasti runojen erilaisten puhujien avulla mutta näkyy teoksen kokonaisuudessa. Valinnat valmiiden runojen takana eivät tunnu pakotetuilta, siltä että niiden kirjoittamisessa ehdottomasti olisi pyritty tai yritetty rikkoa suomen kieltä.

Jäätikön äären aiheet tai sen käyttämä kuvasto eivät varsinaisesti poikkea klassisen modernismin luontorunouden konventioista. Kuitenkin tapa, jolla puut, hevoset tai vesi kätkevät teoksen merkityksiä ja muodostavat sen rakenteita, on tuore. Metaforat ovat fyysisiä. Kolmeen osaan jakautuva Jäätikön ääri asettaa kysymyksen ihmisen ja eläimen ontologisesta suhteesta luontoon ja kumuloituvaan aikaan. Luonto hahmottuu kulttuurisena konstruktiona, jonka osana kunkin runon puhuja ympäristöään tarkkailee.

Dispositio: Luonto, Luonto ja Luonto

Lähtö laukaistaan ensimmäiseen osioon kuulumattomassa mottorunossa. Se on rakkaudentunnustus, sakramentti, joka nousee lämpönä maasta ja sysää prosessin liikkeelle. Puhujan identiteetti on osina luonnossa. Se rakentuu taajuuksina hangen ja avaruustomun viitekehyksessä.

Heikkonen käyttää liioittelua siten taitavasti, että tuokiokuvat läpi kokoelman leikkaavat huikaisevasti halki koko maapallon. Hirven, metsän kuninkaan, valitseminen ensimmäisen osan puhujaksi antaa hyperbolalle rohkaisevan oikeutuksen ja tuo osioon myös ihmeen tragikoomisia sävyjä. Hirvi puhuu muun muassa jäkälän ja männyntaimien puremiseen väsyneenä kasvissyöjänä. Se kysyy, miksi voimalinja vedetään ja metsätie päällystetään.

Hirvi kuvataan hieman kuin Michael Jackson; loputtoman yksinäisenä ja kontaktia kaipaavana. Välillä hirvi saa jumalaa, välillä ihmistä muistuttavia ominaisuuksia. Eläimen ja ihmisen kohtaamisen hirvi näkee mahdollisena, se käsittelee vaihtoehtoja ja kieltää ne kaikki. Toistuvasti se muistuttaa ja varoittaa lukijaa: ”Ensimmäiset valaistut talot, joista jokin on sinun kotisi. Älä hipaise, kynsiisi jää jäätikön ääri”.

Heikkonen on kirjoittanut hirvestä parin runon verran jo ensimmäisessä kokoelmassaan. Jakutian aurinko sisältää samanlaisia metaforia, jotka eläimen asuun puettuina fyysisyydessään vetoavat niin auditiivisesti kuin visuaalisestikin. Runot ”Avaa verho” ja ”Kruunupää katselee” ovat ikään kuin arkkirunoja, jotka Heikkonen nyt purkaa kokonaiseksi osioksi. Eikä hän tee sitä suotta.

”Pilvien ilmava ketto”

Toisen osion aloittaa runo, joka esittelee ja pohtii runon puhujan eli tässä tapauksessa ihmisen muistia ja unohdusta. Unohdus sidotaan leikkisään, virkeään vihreään, ja muisti aktivoituu liturgisena valkoisena. Ihmisen suhde omaan muistiinsa osoittautuu osion strategiseksi menetelmäksi ja teemaksi. Osion kuvasto on haavikkolainen, se on hevosia, vaunuja ja naamioita. Onneksi havupuut ja kaarna pysyvät; ne ovat tässä kohti teosta tarjoiltu jo siten ystävällisesti lähelle lukijaa, että niitä on ehdollistunut kaipaamaan.

Ajan juoksu näyttäytyy etäisyyksinä, matkana puhujan ja puhuteltava sinän välillä, jonka ainakin osassa runoja ymmärrän samaksi henkilöksi kuin puhuja lapsuudessaan. Lapsuudessa aikaa ei ole, on vain ikuinen hetki, ikuinen tiistai, jolloin ruokalassa höyryää lammaskaali ja keinuhevosella on aina sama virnistys. Suhde aikaan on siis muuttuva, ja koko ajan aika kuluu: ”Minne muisti ei yllä, sinne et voi palata.”

Heikkosen tapa kirjoittaa on hyvin aistivoimainen. Luonnon käsittely on herkkää, kuin kirjoittaja olisi jonkin pyhän äärellä, sisäistäneenä, kuin hän ymmärtäisi, että mitä tulee luontoomme, kyseessä ei ole enää ääretön jäätikkö vaan jäätikön ääri.

Teoksen osioista lyhyimmässä, kahdeksan runoa käsittävässä kolmannessa osiossa, hento, jäähyväisiltä tuoksuva ote vahvistuu. Osio on hyvin intuitiivinen ja toimisi parhaiten ehkä ilman kursivoituja lauseita, jotka kertovat, mistä puhutaan todella. Siten kolmas osio ja sen jälkeinen kokoelman päättävä runo pysyisivät kuvan tasolla, metaforisessa ilmaisussa, jonka Heikkonen erittäin hyvin hallitsee, eivätkä heilahtaisi suoraan tunneilmaisuun.