Jakutian aurinko

Laika-koira kiertää radallaan, miehet nousevat mopojen selkään ja juna kulkee taigan halki. Olli Heikkosen (s.1965) Siperian maisemiin sijoittuvan esikoiskokoelman ehkä keskeisin elementti on liike, irrallisuus ja paikasta toiseen siirtyminen.

Rytmi on Heikkoselle ilmeisen tärkeää, varsinkin kokoelman alkupuolen runot potkivat kiitettävän tiiviisti eteenpäin. ”Tämä on valtava maa,/ Eisenstein mutisee, kun kamerajalka vispaa. Horisontti täynnä suota ja tundraa,/ suota ja tundraa, mutta aina lopussa/ suun täyttää karvas maku.”

Pidemmällä kokoelmassa etäännytään tilapäisesti Siperia-teemasta, hakkaavarytmisen lakonisuuden lomassa on proosarunoja. Vakuuttavaa tekstiä tämäkin, mutta Heikkosen vahvuudet, mielikuvituksellisuus ja herkkä kielen taju tulevat sittenkin paremmin esiin Siperian radan varrella.

”Joskus tämä mies haluaa olla negatiivi, valonarkakin,/ joskus taas päästä albumiin, kuvaksi kuvien joukkoon”, Heikkonen runoilee. Useimmiten hänen runojensa minä kuitenkin jää taka-alalle, tarkkailijan asemaan. Pääosassa on samalla konkreettinen ja arvoituksellinen, likainen ja riipaisevan kaunis siperialaismaisema nurinkurisine, lämmöllä kuvattuine asukkaineen.

Estetiikkansa Heikkonen rakentaa pitkälti ruosteelle, mahtipontiselle mutta paikoilleen hajoavalle neuvostoteknologialle, oli kyseessä Uzbekistanin voimajohdot tai vladivostokilaiseen satama-altaaseen uppoava ydinsukellusvene. Myös arkinen esinemaailma on tärkeällä sijalla, sienistä ja samovaareista tomskilaisen ilotytön repeävään nyloniin.

Komea kuvamaailma ei jää itsetarkoitukselliseksi, sanottavaa kokoelmassa on yllin kyllin. Heikkosen lyriikkaveturi vaihtaa raidetta yksilöstä kulttuuripiirien kohtaloon ja takaisin. Arkisuuden keskeltä nousee esille eksistentiaalisia ja uskonnollisiakin tasoja. ”Syvältä maan uumenista,/ sieltä minne juuret eivät yllä, ihminen saa tiedon,/ eivät vaunut pilviverhoon katoa,/ ei perhosen siivistä kulta.”

Kokoelman johtoajatuksiin kuuluu rapautuvan neuvostoteknologian ja alkuperäiskansojen kohtaaminen. Äiti Venäjän luonnonvarojen pumppaaminen ja romahtanut keskusjohtoinen ideologia saavat vastapainokseen karun arkaaisen ihmisen haltioituneen, panteistissävytteisen luontokokemuksen. ”Juuret lävistävät veljesi rinnan./ Juuret ävistävät veljesi otsan./ Pihlaja on ääniä täynnä, jotka keväällä/ puhkeavat lehdiksi.” Jylhä luonto on haavoitettunakin majesteettinen kuin konekolonnia katseleva, kahdessa runossa esiintyvä hirvi.

Heikkosen runomaailma rakentuu yleisemminkin vastakohdille. Tsehovilainen pysähtyneisyys ja melankolia lomittuu taigan halki puskevan dieselmoottorin dynamiikkaan. Teemakokoelma on terveellinen tuulahdus dieselinkatkuista ilmaa jossain määrin hermeettisyyteen taipuvaisessa, kielen ja todellisuuden suhdetta peilailevassa helsinkiläisessä runoilmastossa.

Jakutian auringon sivuilla ei kannata vain käväistä kuin paikallisjunassa vaan tulla ajan kanssa ja ottaa eväät mukaan.