Rajalliset maat

Olli Heikkosen runokokoelma Rajalliset maat maalaa paikoin taitavastikin 1600-luvun maisemia, mutta sen anakronismi jää pinnalliseksi.

Romantisoimaton juopon henkilökuva

Palkitun ja Suomen ”eturivin runoilijaksi” luonnehditun Olli Heikkosen Rajalliset maat (2020) käsittelee kolmikymmenvuotista sotaa ja kuvailee 1600-luvun mielenmaisemia runouden keinoin. Siinä kulkevat rinnakkain niin loisteliaat aatelisten pidot kuin talonpoikien nälkä homeisen leivän edessä. Se ei kuitenkaan ole mikään historiaopas, vaan pikemminkin olettaa lukijan jo jonkin verran tuntevan 1600-lukua. Se mainitsee esimerkiksi useita aikansa todellisia henkilöitä, kuten sotapäällikkö Johan Banèrin, valtakunnankansleri Axel Oxenstiernan ja kuningatar Kristiina Vaasan.

Johan Banèriin liitetyt säkeet kuuluvat kokoelman vaikuttavimpiin. Johan Banér oli kolmikymmenvuotisen sodan sotapäällikkö, joka nykyään todennäköisesti saisi kaksisuuntaisen mielialahäiriön diagnoosin. Aikalaiskuvauksissa häntä on luonnehdittu paitsi sotilaalliseksi neroksi ja hyvin sivistyneeksi mieheksi myös armottomaksi juopoksi. Kyse oli kuitenkin aikakaudesta, jolloin kaikki paitsi lapset joivat päivittäin ruokajuomana olutta tai viiniä, ja päihtymyksen rajatkin olivat nykymittapuuta huomattavasti korkeammalla. Juopon maine siis vaati jo melkoista omistautumista. Juuri tätä viinaan sekoamista sodan keskellä Heikkonen kuvaa jopa goottilaisin tunnelmin:

kulaus kulaukselta tyhjä pullo täyttyi / kaipuu tuli / täydemmäksi, kuohui kaulassa, ja kaulasuonet / pullistuivat, kun Johan Banér kiskoi Johan Banérin haamua / kuin tykkilavettia pitkin Ruotsin riikin kelirikkoteitä / kiskoi haamuarmeijaa ja kiskoi saappaitaan liejusta / tästä paloviinamerestä, syvästä ja sameasta. (s. 43.)

Parhaimmillaan Heikkosen runokokoelma onkin juuri tässä: se onnistuu tavoittamaan historiasta jotain todellisempaa kuin tosi. Se saa 1600-luvun tuoksumaan, tuntumaan ja näyttäytymään lukijalle omalakisena maailmanaan. Samalla se onnistuu sanomaan jotain syvästi yleisinhimillistä. Absurdit sodan kuvat yhdistettynä juoppohulluuteen ovat edelleen suomalaisillekin sukupolvien yli kulkevia traumoja. Sodan kuvaaminen on siis tiukasti kiinni myös tässä ajassa, eikä teos romantisoi historiaa.

Heikkosen kokoelma on kuin nykytaiteilijan tekemä jäljennös 1600-luvun muotokuvasta ilman samanlaisia merkityksiä ja symboliikkaa.

Anakronismia ilman taiteellisia onnistumisia

Loppupuolella ajankuva kuitenkin rikotaan liiankin äkisti. Runokokoelman maailmassa populisteista ja suvakeista puhuminen on lähinnä tahattoman koomista ja tuntuu liian helpolta keinolta liittää historia nykypäivän politiikkaan.

kieleen syntyi uusia sanoja, kuten populisti / suvakki ja täi. Jälkeenpäin he todistivat / kielen synnyn / näkivät politiikan ja sodan / miten syntyi sotapolitiikan kieli. (s. 77.)

Anakronismit voivat parhaimmillaan toki olla tehokkaita taiteellisia keinoja. Taiteilijalla on myös täysi oikeus maalata historiallisesta aikakaudesta kuvia, jotka eivät vastaa todellisuutta. Tässä pyrkimys on ollut osoittaa historian jatkumo tuomalla ajankuva nykypäivään tämän päivän politiikan kautta. Ikävä kyllä tämä jatkumo jää irralliseksi ja väkisin väännetyn oloiseksi, eikä onnistu perustelemaan itseään teoksen sisäisessä maailmassa.

Nimien pudottelu ei tuo teokseen uutta

Kokoelma antaa itsestään epätasaisen vaikutelman. Se maalailee niin paljon, että unohtaa välillä mitä sanottavaa sillä oikeastaan onkaan. Vaikka runokuvien maisemat ovat sinänsä esteettisiä, kieli ei aina pääse lentoon. Todellisia henkilöitä heitetään myös mukaan sattumanvaraisesti ilman, että heidän rooliaan välttämättä kuvataan lainkaan.

Valitettavasti vain Johan Banér saa edellä mainitun vaikuttavan henkilökuvauksen, muut jäävät pelkiksi nimiksi. Runous ei toki ole proosaa, eikä henkilöiden ehkä ole tarkoituskaan olla samaistuttavia, mutta silti herää kysymys miksi edes mainita todellinen henkilö, jos ei aio kertoa tuosta henkilöstä mitään. Mitä henkilön mainitseminen tuo teokseen lisää? Useimmissa tapauksissa ei mitään. Esimerkiksi säkeet kuningatar Kristiina Vaasasta ja valtakunnankansleri Axel Oxenstiernasta voisivat olla mistä tahansa historiakirjasta. Niissä ei ole sitä oivaltavaa syvyyttä, jota runoilija onnistuu tavoittamaan kuvatessaan vaikkapa Johan Banérin juoppohulluutta keskellä sotaa.

Parhaimmillaan Heikkosen runokokoelma onkin juuri tässä: se onnistuu tavoittamaan historiasta jotain todellisempaa kuin tosi.

Historia jää vieraaksi

Lopulta Rajalliset maat ei tarjoa mitään erityisen uutta ja jännittävää kuvaa 1600-luvusta ainakaan asiasta tietäville. Se maalaa eteen sodan käänteet, talonpoikien kurjuuden kaikki kliseet homeisista ruuista ja pinnalliset kabinetit notkuvine ruokapöytineen, joissa päätöksiä ei saada aikaiseksi. Heikkosen kokoelma on kuin nykytaiteilijan tekemä jäljennös 1600-luvun muotokuvasta ilman samanlaisia merkityksiä ja symboliikkaa. Muutamia vaikuttavia runoja lukuun ottamatta kokonaisuus jättää historian lopulta vieraaksi – joksikin toiseksi, jota se väistämättä tämän ajan ihmisille on. Se ei yritäkään kuvitella historiaan jotain sellaista, mitä emme jo 1600-luvusta tiedä, vaikka tällaiseen mielikuvitteluun olisi ollut kaikki ainekset.

Kokoelma ei onnistu tuomaan historiaa yhtään lähemmäksi nykyihmistä, vaikka etenkin kokoelman loppupuolella historiaa yritetään kytkeä tähän päivään. Lenkki on kuitenkin aivan liian ohut ja perustelematon, eikä jatkumoa synny.